torstai 22. marraskuuta 2012

Pinnan alla piilee totuus







Luentoja, esseitä, kirjoittamista kynä sauhuten, istumista tietokoneen ääressä, kirjaston pölyisten hyllyjen välissä nyhjäämistä, ilmoitustaulujen tarkkailemista päivästä toiseen..juu, ei meidän elämä täällä Malawissa oikeasti näin tylsää ole vaikka se siltä kuulostaakin. Tuossa alussa vain tuli lueteltua niitä juttuja joiden parissa arkiviikot tulee yleisesti ottaen vietettyä. Toki mukaan mahtuu myös muutakin opiskelujen lisäksi, mutta töitä täytyy oikeasti tehdä jos haluaa saada tuloksia aikaan. Tällä hetkellä työn alla on ainakin kolmisen esseestä, jotka todellakin vievät aikaa, joka kymmenes sekunti täytyy tarkistaa jokin sana netistä tai sanakirjasta. Olen kuitenkin tosi tyytyväinen siihen, että olen saanut jo yhden esseen palautettua, tosin pelon sekaisin tuntein odotan arvostelua sosiologian laitoksen proffalta. Nyt samalla näpyttelen tässä koneella kahta muuta esseetä sekä yritän sivusilmällä lueskella kahta artikkelia Etiopian intensiivikurssia varten (tulen kertomaan kyseisestä reissusta sitten enemmän joulukuussa). Aihealueet kursseilla ovat olleet todellakin mielenkiintoisia, ei mitään valittamista. Aiheet ovat liittyneet esim. sosiologian teorioihin ja filosofeihin, sukupuoleen, feminismiin, maaseudun kehitykseen, urbanisaatioon, ympäristöön, terveyteen ja sairauksiin yhteiskunnassa jne. Kaikkiin kyseisiin aiheisiin keskitytään sosiologisesta näkökulmasta katsottuna ja tarkastellaan esim. nimenomaisesti ihmisryhmien vaikutusta kyseisiin aihealueisiin, niin ja siis tarkastelun kohteena ovat Afrikan valtiot. Itse olen mielenkiinnolla kuunnellut luennoilla sekä lukenut aiheisiin liittyvää kirjallisuutta. Yksi asia tosin harmittaa, nimittäin se, että kampuksen kirjaston kirjavalikoima on niin sanotusti aika vanhanpuoleista. Suurin osa kirjallisuudesta on 80- ja 90- luvuilta eikä nykyajan teoksia ole oikein käytettävissä. Toki tiedon saaminenhan se pääasia on, mutta kaipaisin silti uudempaa materiaalia opetukseen. Tässäkin asiassa siis on havaittavissa se, että olen opiskelemassa kehitysmaassa.

Hehkutin viime blogi- päivityksessäni sitä miten tykkään malawilaisten yhteisöllisestä kulttuurista ja ”Sister
& Brother”- ajattelutavasta. Nyt kuitenkin melkein kahden kuukauden aikana olen huomannut, että käytös
meitä valkoisia kohtaan täällä on osiltaan tekopyhää ja ihmiset osaavat näytellä hyvin ystävällisyytensä.
Olen oppinut huomaamaan tutustuessani uusiin ihmisiin, että ketkä oikeasti haluavat tutustua minuun
ihmisenä eivätkä vain oleta, että valkoinen nainen on ”helppo tapaus”. Eräs afrikkalainen ystäväni kertoi
minulle, että ”siskot ja veljet”- ajattelumalli on vain oikeasti mustien ihmisten välinen juttu. Ihmiset, jotka
täällä kutsuvat meitä siskoikseen eivät siis oikeasti tarkoita sitä, se on vain yleistä mielistelyä valkoihoisia
kohtaan, että sillä tavalla. Me suomalaiset olemme myös edelleenkin kohdanneet rasismia täällä Zomban
pikkupitäjässä, ”mazungu”- huuteluita on tullut vastaan yhä enemmän sekä niihin liitettynä mm. naisiin
kohdistuvia alentavia sanoja( you know what I mean). Tosin joillakin tyypeillä ei ole pokkaa huudella
törkeyksiä meille, kun liikumme ulkona porukassa jossa on myös miespuoleisia kavereita. Kuitenkin
painotan edelleen sitä, että on rasismin kohtaaminen on silmiä avaava kokemus, jokaisen tulisi kokea se
edes kerran elämässään. Ihan oikeasti.

Seuraavaksi myös pieniä huomioita ihmisten puheeseen sekä erilaisiin ääniin liittyen. Hassu juttu on se, että
miten malawilaiset täälläpäin ääntävät l- kirjaimen puhuessaan r- kirjaimeksi. Kuulostaa hieman typerältä, mutta voisin kertoa yhden hauskan esimerkin eräältä luennolta. Sillä kertaa luennon alussa oli taas jotain säätämistä kurssiaikataulujen kanssa ja oppilaat melusivat taas yhteen ääneen. Itseäni alkoi yhtäkkiä kauheana huvittamaan se, kun opettaja kysyi oppilailta mihin aikaan luento voitaisiin pitää. Jokainen oppilas huuteli sanaa: ”Crash!”. Olin hieman hämilläni, että mitä ihmettä? Miksi oppilaat huutavat murskata sanaa, kun opettaja kysyy sopiiko jos luento on silloin tai tällöin? Huuteluiden jatkuttua ymmärsin mistä on oikein kysymys, oppilaat siis itse asiassa huusivat sanaa ”class” eli tunti tai luento, miten se halutaan ymmärtää eikä sanaa ”crash”. He vain äänsivät l- kirjaimen r- kirjaimeksi ja kuulosti niin kuin h-äänne olisi ollut sanan lopussa. Tosi hassua, mutta ihan totisinta totta, Malawissa jotkin ihmiset ääntävät nimenomaan nuo kyseiset kirjaimet tällä tavoin. Olen törmännyt myös kaupungilla ym. paikallisiin, jotka myös ääntävät jotkin sanat samoin tavoin. Nyt kuitenkin omat korvani ovat alkaneet tottua tuohon ja osaan jo tunnistaa mikä sana on milloinkin kyseessä.




Toinen aika huvittava, mutta tavallaan myös hyvin rasittava juttu on ”käärmeen suhina” (taas kerran näitä meidän suomi-tyttöjen nimityksiä kaikille pöljille jutuille täällä). Antakaas kun hieman kerron mitä tämä kyseinen nimitys tarkoittaa, se siis liittyy huomion kiinnittämiseen kahden ihmisen välillä. Kuvitelkaa tilanne, jossa olette esim. kävelemässä kadulla jonkin hedelmäkojun ohitse tai kampuksen kirjastolla laukkujen säilytyspisteen ohitse (sellainen todellakin on Chancossa). Yhtäkkiä kuulette joko jommalta kummalta puoleltanne tai takaanne ”sss”-suhinamaista ääntä, sellaista vähän niin kuin käärmeen ääntelemistä. Kiinnitätte huomion tuohon outoon suhinaan ja käännytte katsomaan, että mistä se tulee. Kenties hengenvaarallinen tappajakäärme on kannoillanne tai ehkä se jo kiemurtelee jaloissanne. Harmiksenne kuitenkin toteatte, että tuon suhisevan äänen takana onkin vain malawilainen miespuoleinen henkilö. Kyseinen tyyppi suhisee käärmeen tavoin kiinnittääkseen huomionne ja saadakseen teidät katsomaan sekä kuuntelemaan hänen asiaansa. Myönnän, että kyseinen tapa tosiaan toimii, kuin itsestään sitä havahtuu tuohon käärmemäiseen suhinaan ja huomaa, että nyt jollain on jotain asiaa. Tähän ilmiöön törmää siis useimmiten kaikkialla Malawissa, ainakin Zombassa aina. En tiedä mistä tuo kyseinen äänne on peräisin, miten se on alunperin muodostunut ja mikä on sen syvempi merkitys vai onko semmoista ollenkaan. Ehdottaisin kuitenkin kyseisiä suhisijoita lähettämään oman suhina demo-nauhansa lähimpään äänitys-studioon. Sillä voisi avautua paikka vaikka seuraavana ”käärmeen ääntelijänä” Avara Luonto- dokumentin tuleviin jaksoihin..

Nyt sitten on jatkoa luvassa listalle, joka käsitteli tapoja joilla voi päästä hengestään täälläpäin. Anteeksi, mutta rakastan mustaa huumoria. Viimeksi esittelin kolme esimerkkitapausta kuoleman kanssa leikkimisellä ja nyt kyseinen lista saa jatkoa ainakin kahdella uudella tapauksella:

4. Uuden kämppämme makuuhuoneessa oleva valokatkaisija antaa oikein kunnon sähköshokkihoitoja sitä tarvitsevalle. Eräänä iltana olin tulossa suihkusta ja aikeissa sammuttaa valot kylpyhuoneesta. Laittaessani etusormen valokatkaisimen päälle ja painaakseni sen alas sain hyvin tuntuvan sähköiskun. Yksityiskohtaisesti selittäen sormeni jäi vähäksi aikaa katkaisimen päälle ja tunsin kuinka sähkövirta kulki pitkin vasenta kättäni aiheuttaen huonon olon sekä ylimääräisiä sydämen tykytyksiä. Onni onnettomuudessa ei käynyt pahemmin, sain itseni irti virtakatkaisimesta. Sydämen pysähdys ei tosin olisi ollut kaukana mikäli volttien määrä olisi ollut suurempi.

5. Olen kävelemässä innoissani aamutuimaan kämpiltä taas kerran kampukselle opiskelemaan, jee. Kävellessäni tien vasenta puolta niin kuulen kuinka takaani tulee lujaa vauhtia auto, tarkemmin ottaen iso lava-auto eli matola. Pienikin virhe askel oikealle sivulle niin olisin jäänyt pyörimään kuin märkä rätti auton renkaiden alle. Kyseinen matola kaahasi ohitseni tyyliin muutaman sentin päästä oikeasta käsivarrestani melkein hipaisten sivupeilillään sitä, hurjaa menoa.

Jos joku nyt yrittää päteä ja väittää, että kyseiset tapaukset olisi voinut välttää esim. sillä tavoin, etten olisi heti suihkusta tullessani koskenut valokatkaisimeen (sormissani oli vielä vesipisaroita) tai olisin kävellyt tien toista puolta, koska kävelin väärää puolta viitaten vasemman puoleiseen liikenteeseen täällä. Niin kyseinen henkilö voi nauraa itsensä kipeäksi lukiessaan tätä tai sitten samaistua näihin tapahtumiin tunnetasolla ja osoittaa myötätuntoa/häpeää minua kohtaan. Arvostan joka tapauksessa molempia tekoja kiltin luonteeni vuoksi, kiitos.

Jatkoa (ehkä) luvassa…

Voisin vielä myös hieman jatkaa niinkin mukavan aiheen kuin ’kuolema’ parissa. Itse asiassa Malawissa kuolemaan suhtaudutaan yllättävän kevyellä ja joka päiväisiin tapahtumiin kuuluvalla asenteella. Tottahan on se, että kuoleminen on yleisempää täällä ja siihen suhtaudutaan hyvin normaalina juttuna. Kerran näin  kaksi kuolinilmoitusta kampusalueen käytävällä. Toinen kuollut henkilö oli yliopiston henkilökuntaan kuuluva tyyppi, joka oli siis menehtynyt liikenneonnettomuudessa. Toinen oli taas nuori miespuolinen opiskelija, jonka kuolinsyy oli kuulemani mukaan alkoholimyrkytys. Juttelin erään afrikkalaisen kaverini kanssa kyseisen opiskelijan kuolemasta (kaverini siis tunsi kyseisen tyypin, olivat hyviä ystäviä) ja hän kertoi ystävänsä kuolemasta hymyssä suin. Se oli kyllä hieman ihmeellistä näin suomalaisena, tuntui aika oudolta, niin kuin mitään ei olisi edes tapahtunut. Ystävä vain kuoli tuossa viime viikonloppuna ja that’s it. Mielestäni nimenomaan tähänkin asiaan liittyy malawilaisten elämäntapa ja eritoten uskonnollisuus. He ajattelevat, että jokaisen ihmisen pois meno on ennalta määrätty ylimmältä tahdolta ja sen vuoksi he eivät ehkä sure niin voimakkaasti jonkun kuolemaa. Tämä on siis vain omia päätelmiäni ja pohdintojani asiaan liittyen, voin toki olla väärässäkin.

Niin ja vielä yksi asia erikoinen asia, josta ajattelin avautua tässä blogissa, se asia liittyy hiuksiini jos se nyt jotain kiinnostaa. Niin kuin taas aiemmin jo kerroinkin, että otin kolmisen viikkoa sitten pikkulettejä hiuksiini. Silloin se vaikutti siistiltä ja hauskalta idealta, mutta lettien pois ottamisen jälkeen olin taas itkun partaalla. Odottakaapa, kun hieman avaan kyseistä aihetta enemmän. Letit minulta otti pois eräs afrikkalaisen kaverini kaveri, joka on siis ihan ammattilainen lettien teossa ja poistamisessa. Lettien poistoon meni noin kaksi tuntia, koska kaverini kaverin lisäksi lettejäni pois otti kaksi muuta naista (nämä naiset olivat itse asiassa asuintalomme pihavartijoita). Vola, viimeisimmänkin letin pois oton jälkeen olin saanut kivan afro- lookin tai käkkärä- permiksen, miten sen nyt haluaa tulkita. Okei, siinä loppuilta tulikin ihasteltua tätä uutta permistä ja huokaisten helpotuksesta, kun painavat letit oli poistettu (kaiken lisäksi ne kutittivat päänahkaa ja haisivat aika ”imartelevalle”). Päätin käydä illasta vielä suihkussa, jotta tämä permis sitten latistuisi yön aikana, itse asiassa toivoin aamulla herääväni jälleen samanlaisessa kuosissa kuin ennen lettejä. Niin ja tosiaan aamulla herätessäni olikin jo kyyneleet silmissä, hiukset totaalisen takussa sekä sängyssä kauhea pallero päästä irti lähteneitä hiuksia. Hiukseni olivat myös ohentuneet aikalailla, sanotaanko että entisistä paksuista hiuksistani oli jäljellä vain ohut hiirenhäntä. Siinä vaiheessa päätin kirota kyseisen kampaamon (missä otin letit) alimpaan maan kolkkaan ja lupasin itselleni, että ei enää ikinä pikkulettejä tai tekohiuksia. Se lupaus tulee pitämään, ainakin kun katsoo hiuksiani nyt. Jouduin tämän episodin myötä palaamaan siihen hiusmalliin, jonka omistin ollessani 8-vuotias pikkutyttö ala-asteella. Peruspolkka kyllä pukee ihan hyvin, mutta vieläkin haikeana muistelee niitä pitkiä kutreja, jotka omisti ennen lettejä. Hyvä juttu on se, että hiukset kuitenkin kasvavat aina takaisin eli eiköhän tässä vielä toivo elä tämänkin asian kanssa.

Ajattelin myös nostaa blogissani esille joitain Malawin yhteiskuntaan ja ajankohtaisiin ilmiöihin liittyviä juttuja. Aiemmin taisinkin jo pohtia hieman alustavasti naisten asemaa täälläpäin sekä sitä miten naispresidentin valinta on tuonut muutoksia naisten asemaan Malawin yhteiskunnassa. Seuraavaksi haluan tuoda esiin huomioitani liittyen lasten asemaan täällä sekä iloisiin että vähän ikävimpiinkin aihealueisiin takertuen. Olen laittanut merkille kävellessäni Zomban keskustassa, Blantyressa ja minibussilla matkustaessani, että teiden varsilla (virastojen, kahviloiden, yleisten ilmoitustaulujen jne.) on isoja mainos- bannereita/ julisteita, jotka liittyvät lapsikaappauksiin ja lapsien seksuaaliseen hyväksikäyttöihin. Tuntuu, että kyseinen aihe on hyvinkin pinnalla malawilaisessa yhteiskunnassa ja sen ehkäisemiseen halutaan puuttua. Olen myös havainnut lukiessani paikallista sanomalehteä aamuisin, että monesti lehdissä on ollut uutisia esim. lasten kaappauksista ja salakuljetuksista rajan yli Mosambikiin. Eräs uutinen kertoi köyhästä malawilaisperheestä, jossa lasten isä oli lähtenyt salakuljettamaan kahta pientä poikaansa Mosambikiin työskentelemään seksiorjina. Kyseinen perhe oli hyvin vähävarainen ja isä oli halunnut myydä poikansa pois, jotta perhe saisi rahaa elämäänsä Malawissa. Tuota uutista oli todellakin kuvottava lukea ja teki hyvin huonoa, lapsiin kohdistuva väkivalta sekä hyväksikäyttö ovat maailman hirvittävimpiä asioita. Malawissa on kuitenkin useita järjestöjä, jotka kampanjoivat kyseisen aiheen parissa ja tuovat esille lapsikaappauksiin liittyviä faktoja. Aihe on myös pinnalla Malawin yhteiskunnan päättäjien ja ylimmän johdon keskusteluissa mm. miten lasten salakuljetus sekä ihmiskauppa saataisiin lopetettua.




  
Nyt on taas ihan pakko laittaa kuva yhdestä herkusta, jota tulee ostettua yleensä market placelta. Kyseinen hedelmä on nimeltään sweet apple (itse asiassa, en tiedä onko kyseiselle hedelmälle jotain tarkempaa nimitystä, mutta paikalliset kutsuvat sitä makeaksi omenaksi sen ulkomuodon ja maun perusteella.) Makea omena on nimensä mukaisesti hyvinkin makea, jopa hieman imelän makea. Sisällöltään sen hedelmäliha on pehmeää ja omenan sisällä on yleensä neljä isoa siementä, niin kuin kuvasta näkyy. Olen herkkusuu, joten sen vuoksi TYKKÄÄN NIIN näistä herkku- postauksista.


Huomenna viikonlopun viettoon hieman Zombaa isompaan mestaan eli toisin sanoen Blantyreen, take care!







torstai 15. marraskuuta 2012

Teatteria, musiikkia & tanssimista




Taas on aika erikoispäivityksen, tällä kertaa keskityn hieman kertomaan teatterista, musiikista sekä tanssimisesta kulttuurissa, jotka kuuluvat olennaisesti osana malawilaisten elämäntapaa. Kulttuuri-pläjäys siis luvassa, toivottavasti jaksatte lukea innokkaasti.


Chancellor Collegen Great Hallissa järjestettiin 8.11 teatterinäytös, johon meidät suomalaisetkin kutsuttiin. Päätimme mennä mielellämme katsomaan näytelmää, koska liput olivat hyvinkin edulliset 200 kw/ henkilö. Kyseinen näytelmä oli siis tavallaan oma elämänkerta, itse asiassa näytelmän ohjaajan Jack Mapanjen elämästä kertova näytelmä. Näytelmä kantoi nimeä ”An crocodiles are hungry at night”, joka oli mielestäni ehkä jollain tapaa harhaan johtava nimi. Tarkoitan siis sillä sitä, että esim. näytelmän mainos- posteri kampuksen ilmoitustaululla kertoi enemmänkin, että kyseessä olisi jokin alkuasukkaisiin keskittyvä näytelmä. Sen vuoksi olin innoissani ennen näytelmän alkua, into kuitenkin latistui aika pian kahdesta eri syystä: näytelmä kertoikin vankien elämästä ja ennen näytelmää saimme (taas kerran, huoh) kuulla yleisön joukosta ”mazungu”- huutoja höystettynä herjaavilla sanoilla. No, emme kuitenkaan antaneet kyseisten huutelijoiden pilata iltaamme teatterin parissa. Nykyään nuo huudot menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.




Sanotaanko, että afrikkalainen teatteri on aikalailla hyvinkin erilaista kuin länsimaalainen teatteri. Näytelmän monologia, näyttelijöiden ilmaisutavat, yleisön eläminen mukana näytelmässä jne. ovat kaikki omanlainen kokemuksena. ”An crocodiles are hungry at night”- näytelmässä oli suurimmaksi osaksi miesnäyttelijöitä pääosissa, näytelmässä oli mukana ainoastaan kaksi naisnäyttelijää sivurooleissa. Kyseisessä näytelmässä pääjuonena oli kertomus Jack Mapanjen elämästä vankilassa, rakastetustaan vankilan ulkopuolella sekä niistä käänteistä miten hän joutui kaltereiden taakse. Pidin itse näytelmää aika uuvuttavana, koska jokainen kohtaus vain toisti itseään. Tuntuu, että miesten keskusteluja vankilassa sekä heidän pakosuunnitelmiaan kuvattiin liiankin paljon, toisin sanoen tylsistymiseen saakka. Välillä lavalle astui muutama näytelmään kuuluva poliisi, jotka alkoivat potkimaan ja hakkaamaan vankeja. Siinä vaiheessa meni jo hieman maku koko jutusta, mutta toki mukaan mahtui myös hassuja juttuja. Etenkin yleisön eläminen mukana näytelmänkulussa oli erikoista seurata, se oli jotain sellaista mihin suomalaisessa teatterissa ei ole tottunut. Yleisö eli mukana täysillä koko ajan, milloin tuli kannustushuutoja näyttelijöille, vislauksia, buuauksia, taputuksia, jaloilla tömistelyä, muiskautus- ääniä jne. Tämän vuoksi näytelmän katsominen sai aivan uusia ulottuvuuksia, oli mahtavaa olla osana yleisöä.

Linkki ”An crocodiles are hungry at night”- näytelmästä kertovaan online- uutiseen:

 http://www.nyasatimes.com/malawi/2012/07/30/nanzikambe-in-london-shows-of-and-crocodiles-are-hungry-at-night/

 Sitten hieman kerrontaa musiikin ja tanssin ihmeellisestä maailmasta Malawissa päin. Aivan ensiksi täytyy sanoa, että nämä kaksi asiaa liittyvät olennaisesi malawilaisten jokapäiväiseen elämään. Afrikkalainen elämäntapa ei olisi mitään ilman letkeää reggae- vaikutteista, mutta perinteitä kunnioittavaa musiikkia tai perinteisiä afrikkalaisia tanssityylejä. Jokainen ihminen jonka olen täällä tavannut on sanonut, että malawilaiset todellakin rakastavat tanssimista ja musiikkia. Kuitenkin nykyajan rnb-  ja reggae- tyyleillä höystetty klubimusiikki on vakiinnuttanut paikkansa köyhimmässäkin osassa Malawia. Minibussissa, ruokakaupassa, kaduilla jne. soi stereoista tai radiosta suosittujen malawilaisartistien hittibiisit. Suosituimpien artistien joukkoon lukeutuu mm. Maskal, Piksy ja Sonye, joiden musiikkityyli edustaa rnb- ja hiphop- tyylilajeja. Tietysti Malawissa vaikuttaa edelleen perinteiset afrikkalaiset musiikkilajit, joissa voi kuulla soitettavan afrikkalaiseen musiikkiin kuuluvia perinteisiä instrumentteja. Tanssiminen on myös yksi malawilaisen kulttuurin tunnuspiirteistä. Tanssimista voi harrastaa omissa oloissaan, yökerhoissa, kaverien keskeisissä illanvietoissa, kirkossa ja oikeastaan missä vain jos sattuu kuulemaan hyvää musiikkia. Tanssityyli on vapaa, kenenkään ei tarvitse olla mestari heti alkuunsa. Yksi afrikkalainen kaverini sanoi minulle, että monesti länsimaalaiset yrittävät matkia paikallisten tanssityyliä jolloin lopputulos on lähinnä huvittava. Ei tarvitse todellakaan esittää mitään pyllyn-heiluttajaa niin kuin ammattitanssijat hikisellä ja kuumalla tunnelmalla varustetulla reggaeton-videolla. Pääasia on, että tanssii omalla tyylillä ja kaikista tärkeintähän on hauskanpito.

Tässä muutamia suosittuja kipaleita, jotka soivat Malawissa(tosin artistit eivat ole malawilaisia vaan Nigeriasta ja Zambiasta), jotka kyllä saa ainakin itseni monesti jammailemaan mukana. Feel free & enjoy the music because you’re in Africa!


                                                         Naeto C - 10 over 10


                                                           Mampi - Walilowelela 
                                             

                                                           D'Banj - Oliver Twist 

tiistai 6. marraskuuta 2012

Yhteisöllisyys malawilaisessa kulttuurissa sekä sukellus opiskeluiden maailmaan vaarallisissa vesissä



Täällä Malawissa päin ihmiset ovat hyvin uskonnollisia ja uskonto määrittää aika monen malawilaisen elämää. Usein meiltä suomalaisilta vaihtareiltakin on kysytty uskontokuntaamme ja pyydetty mukaan rukoushetkiin ym. uskonnollisiin tapahtumiin. Kohteliaasti olemme vastanneet olevamme kristittyjä ja kertoneet hieman, että miten uskonnollisuus ilmenee suomalaisessa yhteiskunnassa. Tietysti olemme myös välillä yrittäneet kieltäytyä kohteliaasti uskonnollisista tapahtumista. En ainakaan henkilökohtaisesti tunne itse kuuluvani uskovien ihmisten joukkoon vaikkakin olen kristitty. Hyväksyn toki jokaisen näkemyksen ja henkilökohtaisen uskon sekä haluan kunnioittaa sitä. 

Olen myös Malawissa asuessani laittanut merkille sen miten uskonnollinen ajattelu ja yhteisöllisyys heijastuvat malawilaisten elämään. Täällä sekä varmasti muuallakin Afrikassa pätee ajattelumalli ”Sister & Brother” (lyhennettynä sis’ & bro’). Ajattelutapa jossa kaikki ihmiset nähdään toistensa siskoina ja veljinä juontaa juurensa nimenomaan kristinuskoon. Paikalliset ajattelevat, että Jumala on luonut kaikki maailman ihmiset toistensa siskoiksi ja veljiksi, jolloin muodostuu yhteisöllinen ajattelumalli lähimmäisen rakkauteen ja auttamiseen liittyen. Tietysti tällaista asiaa voi pohtia myös erilaisin tavoin, mutta itse perustelisin sen yksinkertaisimmin juuri uskonnon kautta. Tätä ajattelumallia voidaan selittää myös mustien ihmisten kulttuuriin liittyvänä juttuna ja heidän käsityksestään kanssa ihmisiä kohtaan. Itse asiassa monesti esim. mennessämme keskustaan kauppaan asioimaan tai bussiasemalle, niin minulta on tultu kysymään :”Hey sister, where are you going or what are you looking for?”. Useasti myös kuulee huutoja tai kehotuksia ”Hey, sister” tai ”How are you, sis’?” sekä miehille toisinpäin eli ”Hey, brother”. Tämän kaltainen ajattelutapa todellakin antaa hyvin vahvan tunteen yhteenkuuluvuudesta ja yhteisöllisyydestä sekä luo tietynlaisen suhteen paikallisiin. Tuntee, että on helpompi lähestyä ihmisiä täälläpäin eikä kukaan ole heti tuomitsemassa vaikkakin olisi erilainen ihonväriltään. 

Suomessa yhteiskunta korostaa enemmänkin yksilöllisyyttä ja kaikesta tulisi selviytyä yksin, jotta olisi menestyvä ihminen. Se ei luo hyvää pohjaa tulevaisuudelle mikäli tuntee jäävänsä yhteiskunnan ulkopuolelle eikä omat voimat riitä enää selviytymiseen yksin. En siis yhtään ihmettele mikäli Suomessa ja muissa yksilöllisyyttä korostavissa valtioissa on enemmän esim. mielenterveysongelmia kuin kehitysmaissa. Tietysti kehitysmaissakin on varmasti mielenterveysongelmia, joten en halua yleistää mitään tai asettaa mitään tiettyä valtioita jalustalle. Kuitenkin uskon vakaasti, että ihmiset esim. Malawissa ovat onnellisempia ja stressittömämpiä kaikesta köyhyydestä huolimatta kuin Suomessa, jossa vedetään naamaan koko ajan buranaa/ masennuslääkkeitä stressiä ja pahaa oloa helpottamaan. Tosin Suomi on yksi maailman teknologian vientimaita sekä kehittyneimpiä lääketieteen saralla, joka kielii hyvistä koulutusmahdollisuuksista ja hyvin toimivasta yhteiskunnasta. Malawissa taas kehitys tapahtuu hyvin hitaasti ja apua tarvitaan paljon ulkopuolelta. Tässä siis tulee huomattua se, että asioilla on monesti kaksi eri puolta, mutta joskus on hyvä pysähtyä hetkeksi ajattelemaan maailman menoa. Sitten voi keskittyä omaan elämään ja miettiä miten voisi itse omilla teoillaan sekä ajatuksillaan tehdä maailmasta paremman paikan elää jokaiselle.

Yhteisöllisyys ja tietynlainen avoimuus ilmenee myös muullakin tavalla malawilaisessa kulttuurissa kuin vain sanoina. Ihmiset täällä eivät todellakaan välitä siitä mitä muut ajattelevat tai siis esim. onko ihan normaalia imettää lasta ruokakaupan kassajonossa? Malawissa saat vastauksen: On. Tällaisen tapauksen satuin näkemään eräs kerta, kun tuskastuneena jonotin kymmenien metrien mittaisessa jonossa Shopriten kassalla. Edessäni olevalla afrikkalaisnaisella oli mukanaan alle vuoden ikäinen poikavauva, joka alkoi yhtäkkiä itkemään sekä rimpuilemaan äitinsä sylistä pois. Silloin nainen kaivoi rintansa esille ja alkoi sitten ihan pokkana imettämään lastansa siinä jonossa. Olihan siinä tosiaan aikaa imetykselle, koska kesti ainakin puoli tuntia ennen kuin pääsin itse kassalle maksamaan ne muutamat jogurttini ja pähkinäpussini. Lisämainintana se vielä ettei kukaan kavahtanut vierelläni jonossa vaikka hajut olivat sen mukaiset (hikiset ja likaiset vaatteet päällä, hiukset pesty viimeksi tyyliin viikko sitten ja kärpäsiä pörräsi kuin pahimmankin raadon ympärillä.) Täällä on parempi vain tottua ihmiseritteiden hajuun, likaan, roskaisuuteen jne. mikäli aikoo asettua kehitysmaan elämäntapoihin.

En tiedä liittyykö seuraava tapaus yhteisöllisyyteen, mutta haluan kuitenkin kertoa sen tässä yhteydessä. Olimme kerran syömässä kampuksella sijaitsevassa ruokalassa. Jonotimme melkein tunnin, pääsimme tilaustiskille, saimme ruokalapun kouraamme 400 kwachalla ja sitten vihdoinkin kaiken sähläämisen jälkeen saimme lounasboksiimme maittavan kana-riisi-aterian. Silloin tuli tosiaan mietittyä, että kuinka vaikean ja kovan työn takana voi yhden aterian saaminen olla. Niin asiasta toiseen, menimme sitten syömään ruokalan pihalle aterioitamme lounasbokseistamme, kun näimme pienen kerjäläispojan kuljeksivan kampuksen ruokalan liepeillä. Näin kuinka pojalla oli kädessään pussi, jossa oli ilmeisesti ruoan tähteitä. Itselläni kävi kovin sääliksi poikaa, koska hän näytti aika nuorelta ja kuljeskeli rikkinäiset vaatteet päällään. Tarjosimme loput riisit ja kanan palat pojalle, koska emme olisi jaksaneet syödä kaikkea muutenkaan. Pikkupoika otti ruoan tähteemme vastaan mielellään ja kiitteli kovasti niistä. Sitten hän meni kampuksella sijaitsevan puun alle syömään niitä meidän ruoan tähteitämme. Tuo tapaus ehkä osoittaa sen, että elämä on täällä kovaa ja köyhimmät kärsivät eniten, ihmiset ovat valmiita mihin vain selviytyäkseen eikä heillä ole aina vaihtoehtoja. Itselleni tuli hyvä mieli siitä, että sain tarjota loput ruoat tuolle pikkupojalle, koska olisi tehnyt pahaa heittää ne vain roskiin. Tuli  vain mieleen myös se sanonta mitä yleensä Suomessa on totuttu esim. kouluruokailussa tai kotona lapsille sanomaan jos he heittävät ruokaa roskiin: ajattele Afrikan lapsia, joilla ei ole joka päivä mitään mitä syödä.

Tervehtimistavat ovat mielenkiintoisia sekä liittyvät myös yhteisöllisyyttä korostavaan kulttuuriin. Malawissa paikalliset tervehtivät toisiaan kättelemällä mikäli ollaan tuntemattomia toisilleen. Kättelemistavoissakin on tosiaan eroavaisuuksia, toiset hädin tuskin puristavat kättä ollenkaan käteltäessä ja toiset taas eivät meinaa päästää irti ollenkaan kättelyn päätyttyä. Hyviä ystäviä, sukulaisia ja kavereita halataan lämpimästi kohdatessa sekä ihmisten koskettelu esim. käden pitäminen toisen olkapäällä, käsien hipaisu, selkään taputtaminen, muunlainen ihokosketus tuntemattoman kanssa jne. kuuluu olennaisesti malawilaiseen käytökseen ja kulttuuriin. Tietysti voidaan ehkä pitää sopimattomana sitä, että toisilleen tuntemattomat mies ja nainen alkaisivat heti lääppimään toisiaan tai heittäytyisivät hyvinkin tuttavallisiksi mikä on ymmärrettävää. Toisaalta taas olen huomannut, että joskus miehet kävelevät täällä käsikädessä. Hieman ristiriitaista esim. sen kanssa, että homoseksuaalisuus on laissa kielletty Malawissa. Kuitenkaan tuo miesten tapa kävellä käsikädessä ei kieli homoseksuaalisuudesta vaan se kuuluu tähän kulttuuriin. Iloisuus, kovaäänisyys ja nauraminen ovat myös osana malawilaisten elämäntyyliä. Näin suomalaisena sitä on monet kerrat hieman säikähtänyt, kun yhtäkkiä afrikkalaisnuoret esim. kampuksella tai kadulla vastaan tulessa alkavat nauramaan kovaäänisesti ja juttelevat muutenkin kuin melkein huutamalla. Tietysti poikkeuksiakin on, ihmisethän ovat kaikki erilaisia persoonallisuuksia, mutta iloisuus todellakin kuuluu osana malawilaisiin.

Muita tapoja tervehtimiseen ovat kämmenellä toiseen kämmeneen läimäisy (siis kättelymäisellä tavalla, ei ”gimme a high five”- tyyliin), nyrkkien yhteen painaminen, rintakehien yhteen painaminen(tai tavallaan puskeminen), erilaiset käsimerkit jotka viestittävät esim. johonkin tiettyyn kaveripiiriin kuulumisesta. Meitä valkoihoisiakin tervehditään näillä yllämainituilla tavoilla esim. monesti ”suharit”(eli taksikuskit tai minibussikuskit, muita meidän keksimiä lempinimiä kyseisille tyypeille ovat esim. hyeenat, suuhun sylkijät jne. Kyseiset tyypit tosiaan tulevat huutamaan asiakkaille noin sentin päähän naamasta, joten kyllä siinä vähemmästäkin on sen jälkeen syljen peitossa.) Nämä ”suharit” tervehtivät meitä tällä nyrkki-tekniikalla tai kämmenten läimäisyllä mikä on toki ihan hauska juttu, kunhan eivät tule liian lähelle.
Myönnän, että itse ainakin tykkään tosi paljon Afrikan yhteisöllisestä kulttuurista vaikkakin aluksi se oli aika shokki, niinkin yksilöllisessä ja hyvällä tavalla sulkeutuneessa kulttuurissa kasvaneelle. On mukavaa tuntea, että toisesta ihmisestä välitetään, yhdessäoloa arvostetaan ja juttuseuraa löytyy aina. Minibussissa, kadulla, kaupan edessä, kampuksella ym. ei tarvitse kauan yksin seisoskella, kun joku jo tulee mielenkiinnosta juttelemaan, ”small talk” kuuluu olennaisesti kulttuuriin. En halua tietenkään kuulostaa liian kliseiseltä, ei elämä täällä todellakaan ole mitään ruusuilla tanssimista ja jokaisella jutulla on myös omat varjopuolensa. Täälläkin tapahtuu kaikenlaista pahuutta niin kuin ylipäätään kaikkialla maailmassa. 

Haluan myös kertoa siitä miten opinnot pääsivät alkuun aika vaarallisissa ja pelottavissa tunnelmissa. Kaikki tapahtui eräänä keskiviikkona, tarkemmin ottaen 24.päivä lokakuuta. Heräsimme aamulla normaalisti noin kuuden aikoihin, koska lukkariin oli merkitty luento alkavaksi klo 7.30. Siinä sitten aamutoimet tehtyämme lähdimme kävelemään kämpiltämme yliopistolle. Kuulostaa aika kliseiseltä aavistaessani, että kyseinen päivä tulisi olemaan jotenkin poikkeuksellinen, ilma oli harmaa ja välillä tuli pieniä sadekuuroja. Edellisellä viikolla oli siis ollut vain ja ainoastaan auringon paistetta, joten sekin jo pisti ihmetyttämään säätilan muutosta. Kävellessämme kampukselle päin ihmettelin, että onpa päätiellä aika hiljaista tähän aikaan aamusta vaikka yleensä porukkaa on liikkeellä jo hyvin aikaisin. Saavuttiin sitten kampukselle, jossa oli myös hyvin hiljaista ja rauhallista, ei oikeastaan ollut kuin muutama opiskelija käytävällä, siivoojia ja muutama henkilökuntaan kuuluva tyyppi. Etsimme luentosalin kampukselta jossa meillä olisi siis pitänyt olla aamusta yhden sosiologian kurssin luento, mutta yllättäen odoteltuamme puolisen tuntia päätimme lähteä pois luentosalista muiden oppilaiden tavoin. Meidän lisäksemme kyseisessä salissa oli siis ehkä noin kahdeksan oppilasta eikä opettajaa näkynyt missään. Sitten menimme kiertelemään kampusaluetta sekä etsimään käsiimme yhden opettajan, jonka olisi pitänyt antaa meille ohjeita itsenäisen kurssin suorittamiseen. Emme kuitenkaan tavoittaneet kyseistä opettajaa ja ihmettelimme myös miksei kampuksella näkynyt paljoakaan henkilökuntaa. Oikeastaan suurin osa henkilökunnasta ei ollut edes saapunut yliopistolle ollenkaan mikä oli myös perin kummallista. Päätimme myös käväistä katsomassa jos kampuksen kirjasto olisi auki, mutta huomasimme kirjaston ovien olevan suljetut ja joukon opiskelijoita ovien edessä. Näimme kuinka opiskelijat väittelivät kiivaasti erään kirjaston henkilökuntaan kuuluvan tyypin kanssa ovien edessä. Voin sanoa, että kyseinen keskustelu vaikutti aika epävakaalta, oppilaat huusivat ja mekastivat sekä alkoivat yhtäkkiä laulamaan(kuulostaa hauskalta, mutta ei ollut sellaista, odottakaahan vielä). Paikallisia opiskelijoita kerääntyi joukolla kirjaston ovien eteen laulamaan ja mekastamaan, laulu siis kuulosti tyyliin jonkinlaiselta yllyttämiseen tähtäävältä biisiltä. Tähän asti kaikki vaikutti aika huvittavalta touhulta ja me vaihtarit vain naureskeltiin kyseisten oppilaiden touhuille.

Lähtiessämme pois kampusalueelta tuon lauluepisodin jälkeen kuulimme kuinka joukko nuoria afrikkalaismiehiä huusi peräämme: ”Hey, mazungus, where are you going?!” ja he jatkoivat vielä aika vihaiseen äänensävyyn: ”You are cowards!”. Kävi ilmi, että nämä kyseiset tyypit olivat siis opiskelijoita, jotka olivat aloittamassa lakkoa Chancellor Collegea vastaan, saimme tietää sen eräältä tyypiltä joka kiiruhti ohitsemme pois kampukselta. Tajusimme tilanteen siis vasta näiden huuteluiden jälkeen ja sitten kun poistuimme päätielle kampusalueelta.

( Itse asiassa jälkeen päin kuulimme eräiltä miespuolisilta vaihtareilta, jotka ovat  myös valkoihoisia, että lakkoilijat olivat melkein tulleet heidän vierastalonsa pihalle ja huutaneet jotain, että: ”Palatkaa takaisin sinne mistä tulittekin, häipykää täältä!”) 

Näimme kuinka tienvarsilla oli joukkioittain poliisipartioita sekä armeijan tyyppejä. Sotilaat päivystivät ja odottivat mellakoivaa opiskelijaröykkiötä tulevaksi heitä kohti. Näin kuinka eräällä armeijan sotilaalla oli kranaattivyö, savupommeja (vai mitä ne nyt ovatkaan, tiedättehän) sekä olalla roikkui ysimillinen, että sellainen vastaanotto luvassa lakkoilijoille..

Me vaihtarit aloimme tosissamme olla aika kauhuissaan, kun kävelimme näiden poliisi- ja sotilaspartioiden ohitse, emme oikein tienneet mitä olisi tuossa tilanteessa turvallista tehdä. Päätimme jatkaa matkaamme keskustaan päin, jossa vaikutti olevan vielä aika rauhallista. Tosin siellä oli myös aika paljon poliisipartioita sekä sotilaita aseineen vartioimassa kauppojen edustoilla. Sattumalta tapasimme keskustassa erään taksikuskin, jonka tunnemme entuudestaan parin viikon takaa. Hän kertoi meille, että opiskelijoiden lakko Chancellor Collegen lukukausimaksuja vastaan on alkanut ja se voi tulla kestämään monia päiviä väkivaltaisuuksineen. Tässä vaiheessa alkoi itsellänikin tuntumaan jo palanen kurkussa ja hieman pelottamaan, että mitähän tuleman pitää. Oma turvallisuus on kuitenkin näissä olosuhteissa se ykkösasia ja sen jälkeen tulee vasta kaikki muu. Taksikuski kuitenkin sanoi tilanteen olevan vielä nyt suhteellisen rauhallinen, tosin hän varoitti meitä siitä, että mellakoitsijat saattoivat edetä Zomban keskustaan esim. ryöstämään kauppoja ja tappelemaan. Silloin tosissaan alkoi tuntumaan siltä, että onkohan nyt ihan turvallista jäädä kyseiseen kaupunkiin mikäli lakko tulisi jatkumaan päivä kausia. Juteltuamme jonkin aikaa taksikuskin kanssa päätimme kierrellä hieman keskustassa vaikka tunnelma oli aika kireä ja levoton, se oli helppo aistia paikallisista. Kävimme pyörähtämässä eräässä elintarvikekaupassa ja siellä esim. henkilökunta ja muut asiakkaat olivat oudon hiljaisia sekä jotenkin vihaisen oloisia. He katsoivat meitä valkoihoisia hyvin tympeästi ja tuli sellainen olo, ettemme olleet oikein tervetulleita enää tänne. En sitten tiedä, olinko jo itse niin hermostunut vai mitä, mutta itse ainakin aistin paikallisten vihan meitä kohtaan. Kyllähän lakkoilijatkin jo huusivat meille aika pelottavaan sävyyn jotain herjauksia, joten uskon etteivät kaikki ihmiset pidä täällä meistä valkoihoisista mikä on ymmärrettävää historian kannalta.

 Levottoman tunnelma vuoksi  päätimme mennä erääseen ravintolaan syömään , joka sijaitsee keskustan laitamilla. Pahoittelut, mutta emme keksineet oikein muuta tekemistä kuin syömisen tuossa tilanteessa. Tuntemamme taksikuski vei meidät sinne turvallisesti. Kuulimme itse asiassa ravintolaan saakka lakkoilijoiden huutoja keskustan suunnalta, torvien soittoa ja muita mellakointiääniä. Vietimme noin tunnin keskustan laitamilla ja soitimme taksikuskin hakemaan meidät takaisin keskustaan. Lakkoilijoiden pahin mellakointi oli jo ohitse, muistona siitä tiellä näkyi revittyjä lehtiä, oksia, rikottuja lasipulloja jne. Saimme kuitenkin tietää, että lakkoilu ja mellakointi tulee jatkumaan edelleen, mutta pahin tilanne oli ohitse. Päätimme siis jäädä iltapäivästä vielä joksikin aikaa keskustaan odottamaan mitä tulisi tapahtumaan. Hyvä merkki oli se, että aurinko alkoi paistamaan ja ilmassa oli taas lämminhenkinen tunnelma, tosin uusia myrskypilviä odotellessa.

Mielestäni tällainen tapaus osoittaa ehdottomasti sen, että Malawin kaltaiset maat ovat hyvin epävakaita poliittisesti ja mellakoita/lakkoja/mielenosoituksia/jopa sotia voi syttyä milloin tahansa. Tietysti osasin odottaa jotain tällaista jo ennen kuin lähdin Afrikkaan, mutta aina tositilanteen tullessa asiat eivät tunnu enää niin yksinkertaisilta. Suomessa koko ikänsä asuneena voi todellakin sanoa asuneensa pumpulissa, ehdottomasti yksi maailman turvallisimmista maista. En halua yleistää mitään, kyllähän Suomessakin tapahtuu kaikenlaista esim. koulusurmia, perhesurmia, suuronnettomuuksia, murhia jne. Tällaiset asiat eivät kuitenkaan ole jokapäiväisiä vaan satunnaisia yksittäistapauksia jos niin voidaan niitä nimittää. Malawin kaltaisissa maissa on korruptiota, byrokratia hankalaa ja eriarvoisuus kammottavaa. En siis ihmettele yhtään miksi ihmiset ajautuvat täällä lakkoihin ja mellakointeihin, kun asiat yhteiskunnassa ovat rempallaan pahasti. Vaikkakin muutoksen tuulia on luvassa niin vie hyvin paljon aikaa, jotta ne toteutuisivat. Niin tosiaan, rasismia esiintyy myös osittain täällä valkoihoisia kohtaan niin kuin esim. herjaukset ja käytös joita kohtasimme lakkopäivänä. Se ei todellakaan tunnu mukavalta, mutta se kuuluu ihmisluonteeseen. Erilaisuus kiehtoo, mutta samalla pelottaa ja aiheuttaa syrjivää käytöstä ”ei joukkoon kuuluviin”.

Totean näin lopuksi jälkiviisaana, että jokainen on täällä vastuussa itsestään ja yhdellä lausahduksella lopettaen, ihmishenki on halpa. Hyvin halpa.

Lisämainintana vielä se, että tämän kyseisen episodin jälkeen päätimme ottaa taas kerran irtioton levottoman tunnetilan vallassa olevasta Zombasta. Suuntasimme kohti isompaa mestaa eli toisin sanoen Blantyrea. Vietimme siellä kolmen päivän miniloman, koska tuumasimme, että olisi parempi rauhassa katsoa viikonlopun ajan miten tilanne tulee rauhoittumaan Zomban puolella. Blantyressa tuli nähtyä yöelämää, tavattua vähän liiankin innokas taksikuski, eksyttyä vääriin paikkoihin ym. hauskoja juttuja. Sain myös laitettua vihdoinkin lettikampauksen eli nyt on pää sitten täynnä pikkulettejä. Kampaamo oli aika pelkistetty tyyliltään niin kuin arvata saattaa, mutta naiskampaaja oli hyvin herttainen ihminen. Hänen tyttärensä kävi myös tekemässä muutamia lettejä hiuksiini (oikeastaan koko prosessin aikana eli 6 tunnissa taisi käydä pyörähtämässä jos jonkinmoista tyyppiä hipelöimässä hiuksiani, joten hyvästi suomalaisten kampaamojen yksityinen tunnelma).Tosin letit ehkä näyttävät kauempaa katsottuna rastoilta, mutta tykkään kuitenkin. Kampaamosta lähtiessä oli kyllä aika villi tunne, kun päätä piti suoraan sanoen kannatella lettien painon takia (kampaaja siis sitoi letit sellaiselle nuttura-ponnarille takaraivolleni). Nyt kuitenkin tähänkin hiustyyliin on jo tottunut ja hiuksia on todellakin enemmän kuin tarpeeksi. 

Lakon jälkeen tilanne Chancellor Collegessa on rauhoittunut ja kaikki on alkanut sujumaan mallikkaasti.
Luennot alkoivat todella loistavasti marraskuun alussa eikä ongelmia ollut tiedossa lainkaan. Kaikki
opettajat vaikuttavat mukavilta ihmisiltä ja luentojen aiheet ovat olleet tähän asti mielenkiintoisia, tosin
luennoilla pyöritellään aika tuttua asiaa sosiologian termistöön liittyen. Yleensä yksi luento kestää noin
tunnin tai vähemmän, riippuu missä mielentilassa luennoitsija on milläkin hetkellä. Luennot ovat aika
pitkälti vapaamuotoisia, keskustelu opettajien ja oppilaiden välillä kuuluu olennaisesti luentojen sisältöön.
Omia näkemyksiä ja mielipiteitä saa esittää vapaasti, itse asiassa opettajat rohkaisevat kyseiseen
toimintaan tosi paljon. Pääosin luennoilla kirjoitetaan ylös se mitä opettaja kertoo ja sitten päntätään
muistiinpanoja vihkosta kokeeseen. Meillä on siis jokaisessa kurssissa kirjoitustehtäviä, muutamia esseitä
sekä loppukokeita, joten töitä täytyy tehdä kunhan ei stressaa liikaa. Tosin itsestäni opiskelu Chancellor
Collegessa on tuntunut hieman lukioon paluulta. Sen selittää osin se, että suurin osa oppilaista täällä
on n. 17-18-vuotiaita, joten on tapahtunut tietynlainen paluu teini-ikään. Kerran erään luennon alku yltyi
oikein kunnon huutokonsertiksi, kun oppilaat alkoivat kiistelemään siitä miten kurssien aikataulua tulisi
muuttaa ja mikä pahinta, opettaja yhtyi samaan mekastukseen. Siinä meni sitten puolet luennosta
väitellessä aikataulusta ja puolet siitä, kun yritti saada selvää mitä opettaja selittää. Vihjaan siis siihen, että
kyseisen opettajan aksentti oli aika vahvan luontoinen.

                                                Chancellor Collegen vaakuna kampuksella

 Mikään ei ole kuitenkaan tuntunut ylitse pääsemättömältä ja oikeastaan on ollut ihan kivaa kirjoitella
esseitä englanniksi, kielitaito kehittyy hurjasti. Lukiossa se ei tuntunut niin kivalta, mutta täällä ilmapiiri on
Suomen oppilaitoksiin verrattuna hyvinkin rento ja kiireetön. Haluaisin myös kertoa erään tapauksen, joka
sattui tässä viime viikolla yhden luennon aikana. Eräs professori, joka on luonteeltaan aika ankara ja kuria
vaativa persoona  hermostui kerran kesken luennon ja lähti lätkimään luentosalista jättäen meidät oppilaat
sinne. Syynä tähän keskeytykseen oli se kun kolmella eri oppilaalla soi kännykkä kesken luennon. Kyseinen
professori on hyvin tarkka siitä, ettei kukaan saa keskeyttää hänen puhettaan ja opetustaan eikä luennon
aikana saa olla mitään häiriötekijöitä. Oikeastaan itse pidän kyseisen proffan tavasta opettaa ja hän tosiaan
vaatii myös aika paljon oppimistuloksilta. Mukava juttu kaiken opiskelun lisäksi on myös se, että olemme
tässä ensimmäisen kuukauden jälkeen tutustuneet moniin uusin tyyppeihin kampuksella. On ollut kiva
tavata oppilaita eri tiedekunnista sekä tietysti tutustua sosiologian laitoksen oppilaisiin. Nykyään
kampuksella jo innoissaan tulee tervehdittyä uusia kavereita ja vaihdettua kuulumisia. Näyttää siltä, että
olemme sisäistymässä afrikkalaiseen kulttuuriin, joka on vain hyvä juttu. On kiva tuntea, että on tulossa
osaksi tätä systeemiä eli malawilaisuutta. Tietysti uudet ystävät ovat aina tervetulleita elämääni.


Itse asiassa lakkoepisodin jälkeen saimme tiedon kotiyliopistoltamme, että meidän tulisi ehkä palata
takaisin Suomeen mikäli tilanne ei tulisi ratkeamaan Zombassa. Silloin voin sanoa todellakin ajatelleeni,
että ei voi olla totta, en todellakaan haluaisi jättää vaihtokauttani Malawissa kesken kaiken pitkäaikaisen
valmistautumisen jälkeen. Olen panostanut tähän kyseiseen matkaan enemmän kuin koskaan sekä
rahallisesti että henkisesti. Olisi ollut sääli jos kaikki olisi mennyt hukkaan, suoraan sanottuna niin kuin
matto olisi  vedetty jalkojen alta. Ajattelin jo itku kurkussa, että en todellakaan halua lähteä täältä pois,
koska tiedän  kuuluvani tänne.  Tarkoitan siis sitä, että tiedän haluavani työskennellä kehitysyhteistyön
parissa tulevaisuudessa ja olisi myös mielenkiintoista tehdä tutkimusta Afrikassa sekä kehitysmaissa
kyseisen aiheen parissa.  Tämä vaihtokokemus tulee olemaan hyödyllinen kaikin puolin, itselläni
riittää intoa opiskella täällä ja saada kokoon vaadittava määrä opintopisteitä. Kerroin tämän asian ehkä jo
ihan ensimmäisessä blogi- kirjoituksessani, mutta mainitsen sen vieläkin.
                            
Haluan myös näin julkisesti myöntää vaikka en tosissaan haluaisi, mutta olen tässä ensimmäisen
kuukauden jälkeen kokenut tietynlaista koti-ikävää. Eräänä iltana kämpillä kirjoittelin tätä blogia ja
kuuntelin kännykästä musiikkia sekä katselin jotain vanhoja kuvia koneeltani. Kyllä siinä vähän haikea olo
tuli, mutta ei sen enempää. Ihan hauska oli katsella kuvia ja muistella juttuja joita on tapahtunut vuosien
varrella. Outoa, miten sitä huomaa muuttuneensa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Enää se
oma napa ei ole elämän keskipiste, osaa olla avoimempi ja ennakkoluulottomampi uusia asioita kohtaan.
Tärkeää on myös se, että osaa arvostaa itseään hyvineen ja huonoineen puolineen. Olen itse ainakin
ymmärtänyt sen, ettei aikaansa kannata tuhlata liikaa esim. oman ulkonäön miettimiseen tai siihen ”mitä
toiset minusta ajattelevat”. Elämä on liian lyhyt siihen ja kaikki voi päättyä minä hetkenä hyvänsä, sen olen
oppinut huomaamaan kehitysmaassa asuessani.

 Ai niin, haluan myös myöntää sen, että olen ollut nyt jo yli viikon limulakossa täällä. Suoraan sanoen ottaa
päähän, kun tuntuu ettei mistään saa muuta juotavaa kuin limsoja ja muita ällöttävän sokerisia juomia. Itse
ratkesin ostamaan eräs päivä ihanan ja jääkaappi kylmän Spriten kampuksen ruokalasta. Ei voinut mitään,
kysyin ruokalan työntekijältä eri vaihtoehtoja juomiin liittyen ja sain listan vain sokeripitoisista limuista, jes.
Oli se sitten pakko ottaa se Sprite, kun oli niin hiostavan kuuma ilma ja pääkipeänä kaikesta sähläämisestä
päivän aikana kampuksella. Limulakkoa kesti siis vähän yli viikon, mutta nyt se taas jatkuu. Tavoitteena
on ainakin yli kuukausi. Sen jälkeen voin palkita itseni ruhtinaallisesti ihanan kylmällä ja raikastavalla
pullollisella Coca-Colaa.

Nyt kuitenkin keskityn olennaiseen eli  tähän hetkeen, tähän maahan, uusiin ihmisiin ja aion ottaa kaiken
siitä irti. Niin, ilman sitä Coca-Colaa.

                                               Meidän vaihtareiden asunto Zombassa
                                                               Asuntomme etupiha

Yläpuolella muutamia kuvia meidän uudesta kämpästä, ajattelin mainita siitä jotain tämän postauksen
yhteydessä niin kuin ehkä aiemmin jo lupasinkin.

Muutimme ekan kuukauden aikana uuteen kämppään, koska edellisessä ilmeni kaikenlaisia
ongelmia (mm. vessan tulipalo, ruokanäpistyksiä ym.) Nykyisessä kämpässä meidän suomalaisten
vaihtareiden lisäksi asuu yksi miespuoleinen henkilö Saksasta sekä toinen miespuoleinen henkilö
Hollannista. Saksalainen tyyppi on myös vaihto-opiskelijana Chancellor Collegessa, muistaakseni
kieltenlaitoksella. Hollantilainen taas on tekemässä tutkimusta Malawissa, jonkinlaista Afrikkaan liittyvää
tutkimusta tarkemmin ottaen. Uudessa kämpässämme vallitsee aika kommuunimainen tunnelma, joka
tosin on tuottanut myös päänvaivaa esim. meidän kämppiksillämme on tapana jakaa ruokaa keskenään
(kerran ostamani pasta-pussi oli hävinnyt keittiöstä, tietysti minulta kysymättä), yleistentilojen järjestys ja
siisteys kämpässämme on hirvittävä (poikien syy tietenkin) jne. Kaikin puolin olen kuitenkin tyytyväinen
uuteen asuntoomme ja kämppiksiimme. Asuntomme sijaitsee hyvien yhteyksien päässä kampukselta ja
keskustasta, molempiin suuntiin on n. 1 km. Piha-alue on myös kaunis ja siisti, kiitos joka päivä ahertavien
puutarhureiden. Pihassa kasvaa mangopuita sekä tänään bongasin myös papaya- puun. Olen
muutamaan otteeseen myös nähnyt joitain kulkukoiria käyskentelevän pihallamme sekä kanoja,
joten onhan niitä omia lemmikkejäkin täällä.

Loppukappaleena kerron vielä hieman viime viikonlopusta, jonka vietimme Mandevu farmilla. Tarkemmin
ottaen sellaisella isolla maatilalla tavallaan, joka toimii nykyään mm. ulkoilmatapahtumien järjestäjänä,
siellä pidetään paljon konsertteja, tanssitapahtumia jne. Mandevu farm sijaitsee Zombasta n. 15 km
pohjoiseen päin Machinga nimisessä kylässä. Ensinnäkin haluaisin tietää, miten siellä Suomessa tuli
vietettyä viime lauantain vastaista iltaa/yötä? Kenties baarissa notkuen, yökerhossa tanssien tai kotona
leffoja katsellen? Itse vietin täällä Malawissa viime lauantaina yhden elämäni hauskimmista lauantaista,
uskokaa pois. Vieläkin on vatsalihakset kipeänä sekä tanssimisesta että nauramisesta.

Mandevu farmilla järjestettiin siis sellainen konsertti- ja tanssitapahtuma, jossa pääesiintyjänä toimi
botswanalainen tanssi- ja lauluryhmä, Makhirikhiri säestäjänään Zambeni band. Kyseisen ryhmän hassu
nimi tarkoittaa erästä uudenlaista tanssityyliä, joka on rantautunut myös malawilaisten keskuuteen.
Makhirikhirin esityksestä ei puuttunut yhtään mitään, koko esitys oli yhtä viihdettä musiikin ja tanssin
voimalla. Kyseisen ryhmän jäsenet olivat pukeutuneet alkuasukasmaiseen tyyliin, mitä ilmeisemmin
heidän vaatetuksensa kuvasti botswanalaista perinnepukeutumista. Miehillä oli yllään pieni nahkahame tai
siis tavallaan sellaiset shortsityyliset, ihan vaan vilauttelun välttämiseksi. Naisilla oli yllään myös nahkahame
ja bikinimallinen nahkayläosa sekä paljon koruja yllään. Miehillä oli myös jonkinlaisia juttuja päässään tai
sellaiset hiuspantatyyliset jutut sekä keihäät ja jousipyssyt. Ulkoasultaan kyseinen ryhmä oli siis tullut
esiintymään kuin suoraan viidakosta tai alkuasukaskylästä. Ryhmän musiikki oli mukaansa tempaavan
rytmikästä ja tanssi sisälsi paljon jaloilla tömistelyä, hyppimistä sekä lanteiden heilutusta. Naiset ja miehet
tanssivat esityksessä eri tavalla, mutta täydensivät hyvin toisiaan. Itse asiassa naisten tanssiliikkeet olivat
enemmän lantio- ja jalkapainotteisia, kun taas miehillä oli enemmän kokonaisvaltaista liikettä tanssissaan.

Muita esiintyjiä illan aikana Mandevu farmilla olivat malawilaiset artistit, Hax Momba ja hyvin suosittu Lulu,
joka esiintyi illan viimeisenä. Hax Momban esitys oli aika paljon letkeää reggae- musiikkia, jota
oli kiva fiilistellä ihan vaan kuuntelemalla. Lulun esitys sisälsi aika paljon sellaisia hitaita biisejä, mutta oli
joukossa tosi paljon myös tanssittavia kipaleita. Loppuillasta paikalliset jammailivat jo ihan hurmioissaan ja
me vaihtarit päätettiin myös liittyä mukaan, tietysti paikalliset innoissaan yrittivät näyttää meille miten
tanssitaan Makhirikhiria. Tuli tanssittua ja fiilisteltyä hyvää musiikkia melkein koko yön kunnes väsymys
vei voiton. Kaiken kaikkiaan oli mahtava ilta farmilla, nyt vain pitää alkaa tosissaan opettelemaan lisää tuota
malawilaisten tanssityyliä ja etenkin hullunhauskaa makhirikhiri- tanssia. Niin, ja meidän taksikuskimme tuli
myös mukaamme jammailemaan Mandevulle, joka oli hyvä juttu, eipähän tarvinnut tuhlata puhelinlaskua
taksin tilaamiseen pois farmilta.

Musiikkia ja tanssimista botswanalaiseen tyyliin (kyseinen video ei ole Mandevulta, nappasin vain tällaisen
tyylinäytteen youtubesta elävöittämään yllä olevaa tekstiä lauantai-illasta):






 Taas hyvin piiiiiitkä päivitys, toivottavasti jaksatte lukea.



 Tämän tapaista tanssi oli siis Mandevulla, musiikkia luvassa lisää jossain vaiheessa.

Jamma, jamma!