Täällä Malawissa päin ihmiset ovat hyvin uskonnollisia ja
uskonto määrittää aika monen malawilaisen elämää. Usein meiltä suomalaisilta
vaihtareiltakin on kysytty uskontokuntaamme ja pyydetty mukaan rukoushetkiin
ym. uskonnollisiin tapahtumiin. Kohteliaasti olemme vastanneet olevamme
kristittyjä ja kertoneet hieman, että miten uskonnollisuus ilmenee
suomalaisessa yhteiskunnassa. Tietysti olemme myös välillä yrittäneet
kieltäytyä kohteliaasti uskonnollisista tapahtumista. En ainakaan
henkilökohtaisesti tunne itse kuuluvani uskovien ihmisten joukkoon vaikkakin
olen kristitty. Hyväksyn toki jokaisen näkemyksen ja henkilökohtaisen uskon
sekä haluan kunnioittaa sitä.
Olen myös Malawissa asuessani laittanut merkille sen miten
uskonnollinen ajattelu ja yhteisöllisyys heijastuvat malawilaisten elämään.
Täällä sekä varmasti muuallakin Afrikassa pätee ajattelumalli ”Sister &
Brother” (lyhennettynä sis’ & bro’). Ajattelutapa jossa kaikki ihmiset
nähdään toistensa siskoina ja veljinä juontaa juurensa nimenomaan kristinuskoon.
Paikalliset ajattelevat, että Jumala on luonut kaikki maailman ihmiset
toistensa siskoiksi ja veljiksi, jolloin muodostuu yhteisöllinen ajattelumalli
lähimmäisen rakkauteen ja auttamiseen liittyen. Tietysti tällaista asiaa voi
pohtia myös erilaisin tavoin, mutta itse perustelisin sen yksinkertaisimmin
juuri uskonnon kautta. Tätä ajattelumallia voidaan selittää myös mustien
ihmisten kulttuuriin liittyvänä juttuna ja heidän käsityksestään kanssa ihmisiä
kohtaan. Itse asiassa monesti esim. mennessämme keskustaan kauppaan asioimaan
tai bussiasemalle, niin minulta on tultu kysymään :”Hey sister, where are you
going or what are you looking for?”. Useasti myös kuulee huutoja tai kehotuksia
”Hey, sister” tai ”How are you, sis’?” sekä miehille toisinpäin eli ”Hey,
brother”. Tämän kaltainen ajattelutapa todellakin antaa hyvin vahvan tunteen
yhteenkuuluvuudesta ja yhteisöllisyydestä sekä luo tietynlaisen suhteen
paikallisiin. Tuntee, että on helpompi lähestyä ihmisiä täälläpäin eikä kukaan
ole heti tuomitsemassa vaikkakin olisi erilainen ihonväriltään.
Suomessa yhteiskunta korostaa enemmänkin yksilöllisyyttä ja
kaikesta tulisi selviytyä yksin, jotta olisi menestyvä ihminen. Se ei luo hyvää
pohjaa tulevaisuudelle mikäli tuntee jäävänsä yhteiskunnan ulkopuolelle eikä
omat voimat riitä enää selviytymiseen yksin. En siis yhtään ihmettele mikäli
Suomessa ja muissa yksilöllisyyttä korostavissa valtioissa on enemmän esim.
mielenterveysongelmia kuin kehitysmaissa. Tietysti kehitysmaissakin on varmasti
mielenterveysongelmia, joten en halua yleistää mitään tai asettaa mitään
tiettyä valtioita jalustalle. Kuitenkin uskon vakaasti, että ihmiset esim.
Malawissa ovat onnellisempia ja stressittömämpiä kaikesta köyhyydestä
huolimatta kuin Suomessa, jossa vedetään naamaan koko ajan buranaa/ masennuslääkkeitä
stressiä ja pahaa oloa helpottamaan. Tosin Suomi on yksi maailman teknologian
vientimaita sekä kehittyneimpiä lääketieteen saralla, joka kielii hyvistä
koulutusmahdollisuuksista ja hyvin toimivasta yhteiskunnasta. Malawissa taas kehitys
tapahtuu hyvin hitaasti ja apua tarvitaan paljon ulkopuolelta. Tässä siis tulee
huomattua se, että asioilla on monesti kaksi eri puolta, mutta joskus on hyvä
pysähtyä hetkeksi ajattelemaan maailman menoa. Sitten voi keskittyä omaan
elämään ja miettiä miten voisi itse omilla teoillaan sekä ajatuksillaan tehdä
maailmasta paremman paikan elää jokaiselle.
Yhteisöllisyys ja tietynlainen avoimuus
ilmenee myös muullakin tavalla malawilaisessa kulttuurissa kuin vain sanoina. Ihmiset
täällä eivät todellakaan välitä siitä mitä muut ajattelevat tai siis esim. onko
ihan normaalia imettää lasta ruokakaupan kassajonossa? Malawissa saat
vastauksen: On. Tällaisen tapauksen satuin näkemään eräs kerta, kun
tuskastuneena jonotin kymmenien metrien mittaisessa jonossa Shopriten kassalla.
Edessäni olevalla afrikkalaisnaisella oli mukanaan alle vuoden ikäinen poikavauva,
joka alkoi yhtäkkiä itkemään sekä rimpuilemaan äitinsä sylistä pois. Silloin
nainen kaivoi rintansa esille ja alkoi sitten ihan pokkana imettämään lastansa
siinä jonossa. Olihan siinä tosiaan aikaa imetykselle, koska kesti ainakin
puoli tuntia ennen kuin pääsin itse kassalle maksamaan ne muutamat jogurttini
ja pähkinäpussini. Lisämainintana se vielä ettei kukaan kavahtanut vierelläni
jonossa vaikka hajut olivat sen mukaiset (hikiset ja likaiset vaatteet päällä,
hiukset pesty viimeksi tyyliin viikko sitten ja kärpäsiä pörräsi kuin
pahimmankin raadon ympärillä.) Täällä on parempi vain tottua ihmiseritteiden
hajuun, likaan, roskaisuuteen jne. mikäli aikoo asettua kehitysmaan
elämäntapoihin.
En tiedä liittyykö seuraava
tapaus yhteisöllisyyteen, mutta haluan kuitenkin kertoa sen tässä yhteydessä. Olimme
kerran syömässä kampuksella sijaitsevassa ruokalassa. Jonotimme melkein tunnin,
pääsimme tilaustiskille, saimme ruokalapun kouraamme 400 kwachalla ja sitten
vihdoinkin kaiken sähläämisen jälkeen saimme lounasboksiimme maittavan
kana-riisi-aterian. Silloin tuli tosiaan mietittyä, että kuinka vaikean ja
kovan työn takana voi yhden aterian saaminen olla. Niin asiasta toiseen, menimme
sitten syömään ruokalan pihalle aterioitamme lounasbokseistamme, kun näimme
pienen kerjäläispojan kuljeksivan kampuksen ruokalan liepeillä. Näin kuinka
pojalla oli kädessään pussi, jossa oli ilmeisesti ruoan tähteitä. Itselläni
kävi kovin sääliksi poikaa, koska hän näytti aika nuorelta ja kuljeskeli
rikkinäiset vaatteet päällään. Tarjosimme loput riisit ja kanan palat pojalle,
koska emme olisi jaksaneet syödä kaikkea muutenkaan. Pikkupoika otti ruoan
tähteemme vastaan mielellään ja kiitteli kovasti niistä. Sitten hän meni
kampuksella sijaitsevan puun alle syömään niitä meidän ruoan tähteitämme. Tuo
tapaus ehkä osoittaa sen, että elämä on täällä kovaa ja köyhimmät kärsivät
eniten, ihmiset ovat valmiita mihin vain selviytyäkseen eikä heillä ole aina
vaihtoehtoja. Itselleni tuli hyvä mieli siitä, että sain tarjota loput ruoat
tuolle pikkupojalle, koska olisi tehnyt pahaa heittää ne vain roskiin.
Tuli vain mieleen myös se sanonta mitä
yleensä Suomessa on totuttu esim. kouluruokailussa tai kotona lapsille sanomaan
jos he heittävät ruokaa roskiin: ajattele Afrikan lapsia, joilla ei ole joka
päivä mitään mitä syödä.
Tervehtimistavat ovat
mielenkiintoisia sekä liittyvät myös yhteisöllisyyttä korostavaan kulttuuriin.
Malawissa paikalliset tervehtivät toisiaan kättelemällä mikäli ollaan
tuntemattomia toisilleen. Kättelemistavoissakin on tosiaan eroavaisuuksia,
toiset hädin tuskin puristavat kättä ollenkaan käteltäessä ja toiset taas eivät
meinaa päästää irti ollenkaan kättelyn päätyttyä. Hyviä ystäviä, sukulaisia ja
kavereita halataan lämpimästi kohdatessa sekä ihmisten koskettelu esim. käden
pitäminen toisen olkapäällä, käsien hipaisu, selkään taputtaminen, muunlainen
ihokosketus tuntemattoman kanssa jne. kuuluu olennaisesti malawilaiseen
käytökseen ja kulttuuriin. Tietysti voidaan ehkä pitää sopimattomana sitä, että
toisilleen tuntemattomat mies ja nainen alkaisivat heti lääppimään toisiaan tai
heittäytyisivät hyvinkin tuttavallisiksi mikä on ymmärrettävää. Toisaalta taas
olen huomannut, että joskus miehet kävelevät täällä käsikädessä. Hieman
ristiriitaista esim. sen kanssa, että homoseksuaalisuus on laissa kielletty
Malawissa. Kuitenkaan tuo miesten tapa kävellä käsikädessä ei kieli
homoseksuaalisuudesta vaan se kuuluu tähän kulttuuriin. Iloisuus, kovaäänisyys
ja nauraminen ovat myös osana malawilaisten elämäntyyliä. Näin suomalaisena
sitä on monet kerrat hieman säikähtänyt, kun yhtäkkiä afrikkalaisnuoret esim.
kampuksella tai kadulla vastaan tulessa alkavat nauramaan kovaäänisesti ja
juttelevat muutenkin kuin melkein huutamalla. Tietysti poikkeuksiakin on,
ihmisethän ovat kaikki erilaisia persoonallisuuksia, mutta iloisuus todellakin
kuuluu osana malawilaisiin.
Muita tapoja tervehtimiseen ovat kämmenellä toiseen kämmeneen
läimäisy (siis kättelymäisellä tavalla, ei ”gimme a high five”- tyyliin),
nyrkkien yhteen painaminen, rintakehien yhteen painaminen(tai tavallaan
puskeminen), erilaiset käsimerkit jotka viestittävät esim. johonkin tiettyyn
kaveripiiriin kuulumisesta. Meitä valkoihoisiakin tervehditään näillä
yllämainituilla tavoilla esim. monesti ”suharit”(eli taksikuskit tai
minibussikuskit, muita meidän keksimiä lempinimiä kyseisille tyypeille ovat
esim. hyeenat, suuhun sylkijät jne. Kyseiset tyypit tosiaan tulevat huutamaan
asiakkaille noin sentin päähän naamasta, joten kyllä siinä vähemmästäkin on sen
jälkeen syljen peitossa.) Nämä ”suharit” tervehtivät meitä tällä
nyrkki-tekniikalla tai kämmenten läimäisyllä mikä on toki ihan hauska juttu,
kunhan eivät tule liian lähelle.
Myönnän, että itse ainakin tykkään tosi paljon Afrikan
yhteisöllisestä kulttuurista vaikkakin aluksi se oli aika shokki, niinkin
yksilöllisessä ja hyvällä tavalla sulkeutuneessa kulttuurissa kasvaneelle. On
mukavaa tuntea, että toisesta ihmisestä välitetään, yhdessäoloa arvostetaan ja
juttuseuraa löytyy aina. Minibussissa, kadulla, kaupan edessä, kampuksella ym.
ei tarvitse kauan yksin seisoskella, kun joku jo tulee mielenkiinnosta
juttelemaan, ”small talk” kuuluu olennaisesti kulttuuriin. En halua tietenkään
kuulostaa liian kliseiseltä, ei elämä täällä todellakaan ole mitään ruusuilla
tanssimista ja jokaisella jutulla on myös omat varjopuolensa. Täälläkin
tapahtuu kaikenlaista pahuutta niin kuin ylipäätään kaikkialla maailmassa.
Haluan myös kertoa siitä miten opinnot pääsivät alkuun aika
vaarallisissa ja pelottavissa tunnelmissa. Kaikki tapahtui eräänä
keskiviikkona, tarkemmin ottaen 24.päivä lokakuuta. Heräsimme aamulla
normaalisti noin kuuden aikoihin, koska lukkariin oli merkitty luento alkavaksi
klo 7.30. Siinä sitten aamutoimet tehtyämme lähdimme kävelemään kämpiltämme
yliopistolle. Kuulostaa aika kliseiseltä aavistaessani, että kyseinen päivä
tulisi olemaan jotenkin poikkeuksellinen, ilma oli harmaa ja välillä tuli
pieniä sadekuuroja. Edellisellä viikolla oli siis ollut vain ja ainoastaan
auringon paistetta, joten sekin jo pisti ihmetyttämään säätilan muutosta.
Kävellessämme kampukselle päin ihmettelin, että onpa päätiellä aika hiljaista
tähän aikaan aamusta vaikka yleensä porukkaa on liikkeellä jo hyvin aikaisin.
Saavuttiin sitten kampukselle, jossa oli myös hyvin hiljaista ja rauhallista,
ei oikeastaan ollut kuin muutama opiskelija käytävällä, siivoojia ja muutama
henkilökuntaan kuuluva tyyppi. Etsimme luentosalin kampukselta jossa meillä
olisi siis pitänyt olla aamusta yhden sosiologian kurssin luento, mutta
yllättäen odoteltuamme puolisen tuntia päätimme lähteä pois luentosalista
muiden oppilaiden tavoin. Meidän lisäksemme kyseisessä salissa oli siis ehkä
noin kahdeksan oppilasta eikä opettajaa näkynyt missään. Sitten menimme
kiertelemään kampusaluetta sekä etsimään käsiimme yhden opettajan, jonka olisi
pitänyt antaa meille ohjeita itsenäisen kurssin suorittamiseen. Emme kuitenkaan
tavoittaneet kyseistä opettajaa ja ihmettelimme myös miksei kampuksella näkynyt
paljoakaan henkilökuntaa. Oikeastaan suurin osa henkilökunnasta ei ollut edes
saapunut yliopistolle ollenkaan mikä oli myös perin kummallista. Päätimme myös
käväistä katsomassa jos kampuksen kirjasto olisi auki, mutta huomasimme
kirjaston ovien olevan suljetut ja joukon opiskelijoita ovien edessä. Näimme
kuinka opiskelijat väittelivät kiivaasti erään kirjaston henkilökuntaan
kuuluvan tyypin kanssa ovien edessä. Voin sanoa, että kyseinen keskustelu
vaikutti aika epävakaalta, oppilaat huusivat ja mekastivat sekä alkoivat
yhtäkkiä laulamaan(kuulostaa hauskalta, mutta ei ollut sellaista, odottakaahan
vielä). Paikallisia opiskelijoita kerääntyi joukolla kirjaston ovien eteen
laulamaan ja mekastamaan, laulu siis kuulosti tyyliin jonkinlaiselta
yllyttämiseen tähtäävältä biisiltä. Tähän asti kaikki vaikutti aika
huvittavalta touhulta ja me vaihtarit vain naureskeltiin kyseisten oppilaiden
touhuille.
Lähtiessämme pois kampusalueelta tuon lauluepisodin jälkeen
kuulimme kuinka joukko nuoria afrikkalaismiehiä huusi peräämme: ”Hey, mazungus,
where are you going?!” ja he jatkoivat vielä aika vihaiseen äänensävyyn: ”You
are cowards!”. Kävi ilmi, että nämä kyseiset tyypit olivat siis opiskelijoita,
jotka olivat aloittamassa lakkoa Chancellor Collegea vastaan, saimme tietää sen
eräältä tyypiltä joka kiiruhti ohitsemme pois kampukselta. Tajusimme tilanteen
siis vasta näiden huuteluiden jälkeen ja sitten kun poistuimme päätielle
kampusalueelta.
( Itse asiassa jälkeen päin kuulimme eräiltä miespuolisilta
vaihtareilta, jotka ovat myös
valkoihoisia, että lakkoilijat olivat melkein tulleet heidän vierastalonsa
pihalle ja huutaneet jotain, että: ”Palatkaa takaisin sinne mistä tulittekin,
häipykää täältä!”)
Näimme kuinka tienvarsilla oli joukkioittain poliisipartioita
sekä armeijan tyyppejä. Sotilaat päivystivät ja odottivat mellakoivaa
opiskelijaröykkiötä tulevaksi heitä kohti. Näin kuinka eräällä armeijan
sotilaalla oli kranaattivyö, savupommeja (vai mitä ne nyt ovatkaan,
tiedättehän) sekä olalla roikkui ysimillinen, että sellainen vastaanotto
luvassa lakkoilijoille..
Me vaihtarit aloimme tosissamme olla aika kauhuissaan, kun
kävelimme näiden poliisi- ja sotilaspartioiden ohitse, emme oikein tienneet
mitä olisi tuossa tilanteessa turvallista tehdä. Päätimme jatkaa matkaamme
keskustaan päin, jossa vaikutti olevan vielä aika rauhallista. Tosin siellä oli
myös aika paljon poliisipartioita sekä sotilaita aseineen vartioimassa kauppojen
edustoilla. Sattumalta tapasimme keskustassa erään taksikuskin, jonka tunnemme
entuudestaan parin viikon takaa. Hän kertoi meille, että opiskelijoiden lakko
Chancellor Collegen lukukausimaksuja vastaan on alkanut ja se voi tulla
kestämään monia päiviä väkivaltaisuuksineen. Tässä vaiheessa alkoi itsellänikin
tuntumaan jo palanen kurkussa ja hieman pelottamaan, että mitähän tuleman
pitää. Oma turvallisuus on kuitenkin näissä olosuhteissa se ykkösasia ja sen
jälkeen tulee vasta kaikki muu. Taksikuski kuitenkin sanoi tilanteen olevan
vielä nyt suhteellisen rauhallinen, tosin hän varoitti meitä siitä, että
mellakoitsijat saattoivat edetä Zomban keskustaan esim. ryöstämään kauppoja ja
tappelemaan. Silloin tosissaan alkoi tuntumaan siltä, että onkohan nyt ihan
turvallista jäädä kyseiseen kaupunkiin mikäli lakko tulisi jatkumaan päivä
kausia. Juteltuamme jonkin aikaa taksikuskin kanssa päätimme kierrellä hieman
keskustassa vaikka tunnelma oli aika kireä ja levoton, se oli helppo aistia
paikallisista. Kävimme pyörähtämässä eräässä elintarvikekaupassa ja siellä
esim. henkilökunta ja muut asiakkaat olivat oudon hiljaisia sekä jotenkin
vihaisen oloisia. He katsoivat meitä valkoihoisia hyvin tympeästi ja tuli
sellainen olo, ettemme olleet oikein tervetulleita enää tänne. En sitten tiedä,
olinko jo itse niin hermostunut vai mitä, mutta itse ainakin aistin
paikallisten vihan meitä kohtaan. Kyllähän lakkoilijatkin jo huusivat meille
aika pelottavaan sävyyn jotain herjauksia, joten uskon etteivät kaikki ihmiset
pidä täällä meistä valkoihoisista mikä on ymmärrettävää historian kannalta.
Levottoman tunnelma
vuoksi päätimme mennä erääseen
ravintolaan syömään , joka sijaitsee keskustan laitamilla. Pahoittelut, mutta
emme keksineet oikein muuta tekemistä kuin syömisen tuossa tilanteessa.
Tuntemamme taksikuski vei meidät sinne turvallisesti. Kuulimme itse asiassa
ravintolaan saakka lakkoilijoiden huutoja keskustan suunnalta, torvien soittoa
ja muita mellakointiääniä. Vietimme noin tunnin keskustan laitamilla ja
soitimme taksikuskin hakemaan meidät takaisin keskustaan. Lakkoilijoiden pahin
mellakointi oli jo ohitse, muistona siitä tiellä näkyi revittyjä lehtiä, oksia,
rikottuja lasipulloja jne. Saimme kuitenkin tietää, että lakkoilu ja
mellakointi tulee jatkumaan edelleen, mutta pahin tilanne oli ohitse. Päätimme
siis jäädä iltapäivästä vielä joksikin aikaa keskustaan odottamaan mitä tulisi
tapahtumaan. Hyvä merkki oli se, että aurinko alkoi paistamaan ja ilmassa oli
taas lämminhenkinen tunnelma, tosin uusia myrskypilviä odotellessa.
Mielestäni tällainen tapaus osoittaa ehdottomasti sen, että
Malawin kaltaiset maat ovat hyvin epävakaita poliittisesti ja
mellakoita/lakkoja/mielenosoituksia/jopa sotia voi syttyä milloin tahansa.
Tietysti osasin odottaa jotain tällaista jo ennen kuin lähdin Afrikkaan, mutta
aina tositilanteen tullessa asiat eivät tunnu enää niin yksinkertaisilta.
Suomessa koko ikänsä asuneena voi todellakin sanoa asuneensa pumpulissa,
ehdottomasti yksi maailman turvallisimmista maista. En halua yleistää mitään,
kyllähän Suomessakin tapahtuu kaikenlaista esim. koulusurmia, perhesurmia, suuronnettomuuksia,
murhia jne. Tällaiset asiat eivät kuitenkaan ole jokapäiväisiä vaan satunnaisia
yksittäistapauksia jos niin voidaan niitä nimittää. Malawin kaltaisissa maissa
on korruptiota, byrokratia hankalaa ja eriarvoisuus kammottavaa. En siis ihmettele
yhtään miksi ihmiset ajautuvat täällä lakkoihin ja mellakointeihin, kun asiat
yhteiskunnassa ovat rempallaan pahasti. Vaikkakin muutoksen tuulia on luvassa
niin vie hyvin paljon aikaa, jotta ne toteutuisivat. Niin tosiaan, rasismia
esiintyy myös osittain täällä valkoihoisia kohtaan niin kuin esim. herjaukset
ja käytös joita kohtasimme lakkopäivänä. Se ei todellakaan tunnu mukavalta,
mutta se kuuluu ihmisluonteeseen. Erilaisuus kiehtoo, mutta samalla pelottaa ja
aiheuttaa syrjivää käytöstä ”ei joukkoon kuuluviin”.
Totean näin lopuksi jälkiviisaana, että jokainen on täällä vastuussa
itsestään ja yhdellä lausahduksella lopettaen, ihmishenki on halpa. Hyvin halpa.
Lisämainintana vielä se, että tämän kyseisen episodin
jälkeen päätimme ottaa taas kerran irtioton levottoman tunnetilan vallassa
olevasta Zombasta. Suuntasimme kohti isompaa mestaa eli toisin sanoen
Blantyrea. Vietimme siellä kolmen päivän miniloman, koska tuumasimme, että
olisi parempi rauhassa katsoa viikonlopun ajan miten tilanne tulee
rauhoittumaan Zomban puolella. Blantyressa tuli nähtyä yöelämää, tavattua vähän
liiankin innokas taksikuski, eksyttyä vääriin paikkoihin ym. hauskoja juttuja.
Sain myös laitettua vihdoinkin lettikampauksen eli nyt on pää sitten täynnä
pikkulettejä. Kampaamo oli aika pelkistetty tyyliltään niin kuin arvata
saattaa, mutta naiskampaaja oli hyvin herttainen ihminen. Hänen tyttärensä kävi
myös tekemässä muutamia lettejä hiuksiini (oikeastaan koko prosessin aikana eli
6 tunnissa taisi käydä pyörähtämässä jos jonkinmoista tyyppiä hipelöimässä
hiuksiani, joten hyvästi suomalaisten kampaamojen yksityinen tunnelma).Tosin
letit ehkä näyttävät kauempaa katsottuna rastoilta, mutta tykkään kuitenkin.
Kampaamosta lähtiessä oli kyllä aika villi tunne, kun päätä piti suoraan sanoen
kannatella lettien painon takia (kampaaja siis sitoi letit sellaiselle nuttura-ponnarille
takaraivolleni). Nyt kuitenkin tähänkin hiustyyliin on jo tottunut ja hiuksia
on todellakin enemmän kuin tarpeeksi.
Lakon jälkeen tilanne Chancellor
Collegessa on rauhoittunut ja kaikki on alkanut sujumaan mallikkaasti.
Luennot alkoivat todella loistavasti
marraskuun alussa eikä ongelmia ollut tiedossa lainkaan. Kaikki
opettajat vaikuttavat mukavilta ihmisiltä
ja luentojen aiheet ovat olleet tähän asti mielenkiintoisia, tosin
luennoilla pyöritellään aika tuttua asiaa
sosiologian termistöön liittyen. Yleensä yksi luento kestää noin
tunnin tai vähemmän, riippuu missä
mielentilassa luennoitsija on milläkin hetkellä. Luennot ovat aika
pitkälti vapaamuotoisia, keskustelu
opettajien ja oppilaiden välillä kuuluu olennaisesti luentojen sisältöön.
Omia näkemyksiä ja mielipiteitä saa
esittää vapaasti, itse asiassa opettajat rohkaisevat kyseiseen
toimintaan tosi paljon. Pääosin
luennoilla kirjoitetaan ylös se mitä opettaja kertoo ja sitten päntätään
muistiinpanoja vihkosta kokeeseen. Meillä
on siis jokaisessa kurssissa kirjoitustehtäviä, muutamia esseitä
sekä loppukokeita, joten töitä täytyy
tehdä kunhan ei stressaa liikaa. Tosin itsestäni opiskelu Chancellor
Collegessa on tuntunut hieman lukioon
paluulta. Sen selittää osin se, että suurin osa oppilaista täällä
on n. 17-18-vuotiaita, joten on tapahtunut
tietynlainen paluu teini-ikään. Kerran erään luennon alku yltyi
oikein kunnon huutokonsertiksi, kun
oppilaat alkoivat kiistelemään siitä miten kurssien aikataulua tulisi
muuttaa ja mikä pahinta, opettaja yhtyi
samaan mekastukseen. Siinä meni sitten puolet luennosta
väitellessä aikataulusta ja puolet siitä,
kun yritti saada selvää mitä opettaja selittää. Vihjaan siis siihen, että
kyseisen opettajan aksentti oli aika
vahvan luontoinen.
Chancellor Collegen vaakuna kampuksella
Mikään ei ole kuitenkaan tuntunut ylitse pääsemättömältä
ja oikeastaan on ollut ihan kivaa kirjoitella
esseitä englanniksi, kielitaito kehittyy
hurjasti. Lukiossa se ei tuntunut niin kivalta, mutta täällä ilmapiiri on
Suomen oppilaitoksiin verrattuna hyvinkin
rento ja kiireetön. Haluaisin myös kertoa erään tapauksen, joka
sattui tässä viime viikolla yhden luennon
aikana. Eräs professori, joka on luonteeltaan aika ankara ja kuria
vaativa persoona hermostui kerran kesken luennon ja lähti
lätkimään luentosalista jättäen meidät oppilaat
sinne. Syynä tähän keskeytykseen oli se
kun kolmella eri oppilaalla soi kännykkä kesken luennon. Kyseinen
professori on hyvin tarkka siitä, ettei
kukaan saa keskeyttää hänen puhettaan ja opetustaan eikä luennon
aikana saa olla mitään häiriötekijöitä.
Oikeastaan itse pidän kyseisen proffan tavasta opettaa ja hän tosiaan
vaatii myös aika paljon
oppimistuloksilta. Mukava juttu kaiken opiskelun lisäksi on myös se, että
olemme
tässä ensimmäisen kuukauden jälkeen
tutustuneet moniin uusin tyyppeihin kampuksella. On ollut kiva
tavata oppilaita eri tiedekunnista sekä
tietysti tutustua sosiologian laitoksen oppilaisiin. Nykyään
kampuksella jo innoissaan tulee
tervehdittyä uusia kavereita ja vaihdettua kuulumisia. Näyttää siltä, että
olemme sisäistymässä afrikkalaiseen
kulttuuriin, joka on vain hyvä juttu. On kiva tuntea, että on tulossa
osaksi tätä systeemiä eli
malawilaisuutta. Tietysti uudet ystävät ovat aina tervetulleita elämääni.
Itse asiassa lakkoepisodin
jälkeen saimme tiedon kotiyliopistoltamme, että meidän tulisi ehkä palata
takaisin Suomeen mikäli tilanne ei tulisi
ratkeamaan Zombassa. Silloin voin sanoa todellakin ajatelleeni,
että ei voi olla totta, en todellakaan
haluaisi jättää vaihtokauttani Malawissa kesken kaiken pitkäaikaisen
valmistautumisen jälkeen. Olen panostanut
tähän kyseiseen matkaan enemmän kuin koskaan sekä
rahallisesti että henkisesti. Olisi ollut
sääli jos kaikki olisi mennyt hukkaan, suoraan sanottuna niin kuin
matto olisi vedetty jalkojen alta. Ajattelin jo itku
kurkussa, että en todellakaan halua lähteä täältä pois,
koska tiedän kuuluvani tänne. Tarkoitan siis sitä, että tiedän haluavani
työskennellä kehitysyhteistyön
parissa tulevaisuudessa ja olisi myös
mielenkiintoista tehdä tutkimusta Afrikassa sekä kehitysmaissa
kyseisen aiheen parissa. Tämä vaihtokokemus tulee olemaan hyödyllinen
kaikin puolin, itselläni
riittää intoa opiskella täällä ja saada
kokoon vaadittava määrä opintopisteitä. Kerroin tämän asian ehkä jo
ihan ensimmäisessä blogi-
kirjoituksessani, mutta mainitsen sen vieläkin.
Haluan myös näin julkisesti myöntää
vaikka en tosissaan haluaisi, mutta olen tässä ensimmäisen
kuukauden jälkeen kokenut tietynlaista
koti-ikävää. Eräänä iltana kämpillä kirjoittelin tätä blogia ja
kuuntelin kännykästä musiikkia sekä
katselin jotain vanhoja kuvia koneeltani. Kyllä siinä vähän haikea olo
tuli, mutta ei sen enempää. Ihan hauska
oli katsella kuvia ja muistella juttuja joita on tapahtunut vuosien
varrella. Outoa, miten sitä huomaa
muuttuneensa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Enää se
oma napa ei ole elämän keskipiste, osaa
olla avoimempi ja ennakkoluulottomampi uusia asioita kohtaan.
Tärkeää on myös se, että osaa arvostaa
itseään hyvineen ja huonoineen puolineen. Olen itse ainakin
ymmärtänyt sen, ettei aikaansa kannata
tuhlata liikaa esim. oman ulkonäön miettimiseen tai siihen ”mitä
toiset minusta ajattelevat”. Elämä on
liian lyhyt siihen ja kaikki voi päättyä minä hetkenä hyvänsä, sen olen
oppinut huomaamaan kehitysmaassa
asuessani.
Ai niin, haluan myös myöntää sen, että
olen ollut nyt jo yli viikon limulakossa täällä. Suoraan sanoen ottaa
päähän, kun tuntuu ettei mistään saa
muuta juotavaa kuin limsoja ja muita ällöttävän sokerisia juomia. Itse
ratkesin ostamaan eräs päivä ihanan ja
jääkaappi kylmän Spriten kampuksen ruokalasta. Ei voinut mitään,
kysyin ruokalan työntekijältä eri
vaihtoehtoja juomiin liittyen ja sain listan vain sokeripitoisista limuista, jes.
Oli se sitten pakko ottaa se Sprite, kun
oli niin hiostavan kuuma ilma ja pääkipeänä kaikesta sähläämisestä
päivän aikana kampuksella. Limulakkoa
kesti siis vähän yli viikon, mutta nyt se taas jatkuu. Tavoitteena
on ainakin yli kuukausi. Sen jälkeen voin
palkita itseni ruhtinaallisesti ihanan kylmällä ja raikastavalla
pullollisella Coca-Colaa.
Nyt kuitenkin keskityn olennaiseen eli tähän hetkeen, tähän maahan, uusiin ihmisiin ja
aion ottaa kaiken
siitä irti. Niin, ilman sitä Coca-Colaa.
Asuntomme etupiha
Yläpuolella muutamia kuvia meidän uudesta
kämpästä, ajattelin mainita siitä jotain tämän postauksen
yhteydessä niin kuin ehkä aiemmin jo
lupasinkin.
Muutimme ekan kuukauden aikana uuteen
kämppään, koska edellisessä ilmeni kaikenlaisia
ongelmia (mm. vessan tulipalo,
ruokanäpistyksiä ym.) Nykyisessä kämpässä meidän suomalaisten
vaihtareiden lisäksi asuu yksi
miespuoleinen henkilö Saksasta sekä toinen miespuoleinen henkilö
Hollannista. Saksalainen tyyppi on myös
vaihto-opiskelijana Chancellor Collegessa, muistaakseni
kieltenlaitoksella. Hollantilainen taas
on tekemässä tutkimusta Malawissa, jonkinlaista Afrikkaan liittyvää
tutkimusta tarkemmin ottaen. Uudessa
kämpässämme vallitsee aika kommuunimainen tunnelma, joka
tosin on tuottanut myös päänvaivaa esim.
meidän kämppiksillämme on tapana jakaa ruokaa keskenään
(kerran ostamani pasta-pussi oli hävinnyt
keittiöstä, tietysti minulta kysymättä), yleistentilojen järjestys ja
siisteys kämpässämme on hirvittävä
(poikien syy tietenkin) jne. Kaikin puolin olen kuitenkin tyytyväinen
uuteen asuntoomme ja kämppiksiimme.
Asuntomme sijaitsee hyvien yhteyksien päässä kampukselta ja
keskustasta, molempiin suuntiin on n. 1
km. Piha-alue on myös kaunis ja siisti, kiitos joka päivä ahertavien
puutarhureiden. Pihassa kasvaa mangopuita
sekä tänään bongasin myös papaya- puun. Olen
muutamaan otteeseen myös nähnyt joitain
kulkukoiria käyskentelevän pihallamme sekä kanoja,
joten onhan niitä omia lemmikkejäkin
täällä.
Loppukappaleena kerron vielä hieman viime
viikonlopusta, jonka vietimme Mandevu farmilla. Tarkemmin
ottaen sellaisella isolla maatilalla
tavallaan, joka toimii nykyään mm. ulkoilmatapahtumien järjestäjänä,
siellä pidetään paljon konsertteja,
tanssitapahtumia jne. Mandevu farm sijaitsee Zombasta n. 15 km
pohjoiseen päin Machinga nimisessä
kylässä. Ensinnäkin haluaisin tietää, miten siellä Suomessa tuli
vietettyä viime lauantain vastaista
iltaa/yötä? Kenties baarissa notkuen, yökerhossa tanssien tai kotona
leffoja katsellen? Itse vietin täällä
Malawissa viime lauantaina yhden elämäni hauskimmista lauantaista,
uskokaa pois. Vieläkin on vatsalihakset
kipeänä sekä tanssimisesta että nauramisesta.
Mandevu farmilla järjestettiin siis
sellainen konsertti- ja tanssitapahtuma, jossa pääesiintyjänä toimi
botswanalainen tanssi- ja lauluryhmä,
Makhirikhiri säestäjänään Zambeni band. Kyseisen ryhmän hassu
nimi tarkoittaa erästä uudenlaista
tanssityyliä, joka on rantautunut myös malawilaisten keskuuteen.
Makhirikhirin esityksestä ei puuttunut
yhtään mitään, koko esitys oli yhtä viihdettä musiikin ja tanssin
voimalla. Kyseisen ryhmän jäsenet olivat
pukeutuneet alkuasukasmaiseen tyyliin, mitä ilmeisemmin
heidän vaatetuksensa kuvasti botswanalaista
perinnepukeutumista. Miehillä oli yllään pieni nahkahame tai
siis tavallaan sellaiset shortsityyliset,
ihan vaan vilauttelun välttämiseksi. Naisilla oli yllään myös nahkahame
ja bikinimallinen nahkayläosa sekä paljon
koruja yllään. Miehillä oli myös jonkinlaisia juttuja päässään tai
sellaiset hiuspantatyyliset jutut sekä
keihäät ja jousipyssyt. Ulkoasultaan kyseinen ryhmä oli siis tullut
esiintymään kuin suoraan viidakosta tai
alkuasukaskylästä. Ryhmän musiikki oli mukaansa tempaavan
rytmikästä ja tanssi sisälsi paljon
jaloilla tömistelyä, hyppimistä sekä lanteiden heilutusta. Naiset ja miehet
tanssivat esityksessä eri tavalla, mutta
täydensivät hyvin toisiaan. Itse asiassa naisten tanssiliikkeet olivat
enemmän lantio- ja jalkapainotteisia, kun
taas miehillä oli enemmän kokonaisvaltaista liikettä tanssissaan.
Muita esiintyjiä illan aikana Mandevu
farmilla olivat malawilaiset artistit, Hax Momba ja hyvin suosittu Lulu,
joka esiintyi illan viimeisenä. Hax
Momban esitys oli aika paljon letkeää reggae- musiikkia, jota
oli kiva fiilistellä ihan vaan
kuuntelemalla. Lulun esitys sisälsi aika paljon sellaisia hitaita biisejä,
mutta oli
joukossa tosi paljon myös tanssittavia
kipaleita. Loppuillasta paikalliset jammailivat jo ihan hurmioissaan ja
me vaihtarit päätettiin myös liittyä
mukaan, tietysti paikalliset innoissaan yrittivät näyttää meille miten
tanssitaan Makhirikhiria. Tuli tanssittua
ja fiilisteltyä hyvää musiikkia melkein koko yön kunnes väsymys
vei voiton. Kaiken kaikkiaan oli mahtava
ilta farmilla, nyt vain pitää alkaa tosissaan opettelemaan lisää tuota
malawilaisten tanssityyliä ja etenkin
hullunhauskaa makhirikhiri- tanssia. Niin, ja meidän taksikuskimme tuli
myös mukaamme jammailemaan Mandevulle,
joka oli hyvä juttu, eipähän tarvinnut tuhlata puhelinlaskua
taksin tilaamiseen pois farmilta.
Musiikkia ja tanssimista botswanalaiseen
tyyliin (kyseinen video ei ole Mandevulta, nappasin vain tällaisen
tyylinäytteen youtubesta elävöittämään
yllä olevaa tekstiä lauantai-illasta):
Taas hyvin piiiiiitkä
päivitys, toivottavasti jaksatte lukea.
Tämän tapaista tanssi oli siis Mandevulla, musiikkia luvassa lisää jossain vaiheessa.
Jamma, jamma!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti