Mangochi & Nkopolan kylä

                                                 Upea auringonlasku Nkopolan rannalla

Päätimme ottaa pienen irtioton Zomban pikkukaupungin vilinästä lokakuun puolessa välissä ja suunnata kurssimme kohti Malawi- järven eteläisintä kärkeä. Vietimme neljä päivää poissa Zombasta ja ensimmäinen etappimme oli Mangochin kaupunki järven eteläkärjessä, jonne on matkaa Zombasta 125 km. Ennen lähtöä sattui tietenkin taas kaikenlaisia kommelluksia esim. mentiin nostamaan rahaa National Bank- automaatille ja yhtäkkiä minun nostaessani rahaa en saanutkaan niitä, onneksi kortti sentään tuli ulos automaatista. Asiaa lähdettiin sitten selvittämään pankin sisälle, jossa vierähtikin aikaa tovi (oli vähän vaikeuksia ymmärtää pankkivirkailijan puheista mitään hänen vahvan aksentin vuoksi). Loppujen lopuksi menimme sitten toiselle automaatille ja käteisen nosto onnistui, itse asiassa ongelmat automaattien/käteisen noston kanssa on hyvin jokapäiväistä täällä Zombassa. Sen jälkeen hikisen ja uuvuttavan kävelymatkan päätteeksi pääsimme bussiasemalle, jossa tapahtui myös kaikenlaista odottamatonta. Ensinnäkin minibussikuskit ovat täälläpäin ja varmaan muuallakin Afrikassa täysin sekopäitä. He hyökkäävät hyeenalauman tavoin asiakkaiden kimppuun ja kilpailu on hyvin kovaa. Sanotaanko jopa, että melkein väkivaltaista. Ollaan monta kertaa jouduttu todistamaan kuinka eri minibussien kuskit ja rahastajat tappelevat keskenään, päänäyttämönä tietenkin paikallinen bussiasema. Itse asiassa juuri tuona päivänä, kun olimme lähdössä Mangochiin niin syntyi minibussikuskien välille taas riitaa meistä valkoihoisista asiakkaista. Jopa niin rajua, että eräs kuski kävi minuun fyysisesti käsiksi, otti ranteestani kiinni kovin ottein (eli puristi melkein kivat mustelmat muistoksi) ja yritti lähteä viemään minua hänen minibussinsa suuntaan. Tilanne kuitenkin rauhoittui, kun riuhtaisin itseni irti kuskin otteesta ja kylmän viileästi sanoimme heille, että haluamme isomman bussin, emme halunneet matkustaa yli 4 tuntia kuin sillit purkissa. Löydettiin sitten isompi paku ja lähdettiin matkaan. Tosin puolessa välissä matkaa ilmeni, että jouduimme sittenkin vaihtamaan jatkoyhteyttä isosta bussista minibussiin. Ai että, silloin voin sanoa kokeneeni tähän mennessä hirveimmän ja tuskallisimman minibussimatkan IKINÄ. Vaihdoimme minibussiin siis Liwondessa, josta on matkaa Mangochiin vielä 75 km. Meitä ahtautui bussiin tyyliin 25 henkilöä eli täysi ylilastillinen, minibussissa oli kuuma kuin saunassa (housut, paita, alusvaatteet jne. kaikki TÄYSIN hiestä märkinä) ja vielä kaiken lisäksi minibussissa yksi vauva itki äitinsä sylissä melkein koko matkan ajan täyttä huutoa. Niin ja kyseisessä minibussissa soi kappale nimeltään ”Birthday ***” (ihan tuttu sana jokaiselle, mutta sensuroin sen tähän blogini yleisen näkyvyyden vuoksi) aivan koko ajan eli taukoamatta. Sen matkan jälkeen tuntui, että ei enää koskaan minibussiin, mutta kappas vain, tultiinhan sitä takaisinkin Mangochista Zombaan minibussilla. Taitaa olla, että tässä tullaan vielä tuhannet kerrat kiroamaan minibussien tuskallisuutta matkustusvälineenä, mutta toisaalta nauramaan jälkeen päin niiden  kommelluksille.

                                                         Nkopolan paikallisten ranta-alue

                                                       Nkopola Lodge & Campsite ranta

Saapuessamme Mangochiin otimme polkupyörätaksit majapaikkaamme, joka sijaitsi Shire- joen rannan  lähettyvillä. Vietimme siis yhden yön Mangochissa tutustuen hieman kaupunkiin, mutta tulimme siihen tulokseen, että oli parempi jatkaa matkaa eteenpäin. Mangochihan on yksi Malawin vanhimmista kaupungeista, mutta suoraan sanottuna siellä ei ollut mitään mielenkiintoista nähtävää, paitsi museo ja joku muistomerkki. Pääosin Mangochi on kalastuksen elinkeinokaupunki niin kuin muutkin kaupungit Malawi -järven kupeessa. Lähdimme siis heti toisena päivänä kohti Nkopola nimistä kylää, joka sijaitsee Mangochista n. 15 km pohjoiseen päin eli edelleen Malawi- järven eteläisimmässä kärjessä.  Päätettiin myös kokeilla ensimmäistä kertaa matolalla matkustamista eli matkustamista lava-auton/kuorma-auton lavalla. Matolalla matkustaminen on hyvin suosittua ja yleistä kaikkialla Afrikassa, moni on varmaan nähnyt televisiosta tai lehdistä kuvia kyseisestä tavasta matkustaa. Meidät poimi kyytiin iso lava-auto, jossa oli neljä afrikkalaismiestä ja he sanoivat menevänsä Monkey Bayihin päin, joten voitiin hypätä kyytiin ja jäädä matkan varrella pois. Niin ja meidän lisäksi kyseisen lava-auton lavalle ahtautui ainakin 30 ihmistä, nuorista vanhoihin ja vauvoista aikuisiin. Toki kyytiin mahtui myös pari nippua puun oksia, metrien mittaisia teräslevyjä, kuolleita kaloja, vesikanistereita, isoja säkillisiä suolaa jne. Siinä sitä sitten mentiin, hiukset hulmuten ja oikean puolimaisen jalkaterän varpaat melkein kuolion partaalla (siis eräs afrikkalaisnainen istui melkein koko matkan ajan jalkateräni päällä, koska tilaa oli aika vähän). Niin ja tosiaan itse istuin koko matkan erään afrikkalaispojan haarojen välissä (älkää edes kysykö miksi)ja kyseinen tyyppi piirteli selkääni jotain aina välillä, siis muka ”vahingossa” . Hyvä tekosyy siis päästä hiplailemaan ja tarkastelemaan valkoista naista lähietäisyydeltä. Matola- kyyti maksoi 300 kwachaa eli vähän alle euron mikä on todellakin edullista jos verrataan tapoihin matkustaa Suomessa. Tietysti matolalla matkustaminen on hyvinkin vaarallista, koska törmäyksen tai onnettomuuden sattuessa voi todellakin sanoa hyvästi. Onneksi kuitenkin ensimmäinen kokemus matolan kyydissä oli suhteellisen hauska ja helppo tapa matkata, joten ehkäpä sitä voisi koittaa pian uudestaankin. Juu, enköhän ole nyt kertonut tarpeeksi näistä eri tavoista taittaa matkaa täällä Malawissa päin. Jokainen tapa on omalla tavallaan kätevä, mutta jokaisessa on myös omat haittansa.

Sitten enemmän kertomusta Nkopolan kylästä. Itselläni on usein ennakkoluuloja pienistä afrikkalaisista kylistä tai en oikein tiedä mitä tulisi ajatella. Nkopola kylä oli kuitenkin todella perinteisen afrikkalainen, köyhä ja pieni kylä. Siellä täällä oli savesta ja oljista rakennettuja asuntoja sekä ajan rapistuttamia kivitaloja. Maisema oli hyvin karua ja kuivaa, koska sadekausi ei ole edelleenkään alkanut. Välillä tuntui kävellessa kylän poikki, että näkisi kangastuksia, maisema muistutti hieman aavikkoa jos se antaa yhtään kuvaa siitä millainen paikka voisi olla kyseessä. Majoituimme pienessä majatalo-tyylisessä asunnossa, joka osoittautui aika huonoksi paikaksi (en kuitenkaan viitsi mainostaa sitä yleisesti täällä nimien kera) vaikkakin sijainti oli rannan läheisyydessä upeineen maisemineen. Sanotaanko, että aika likainen ja alkeellinen majoitus, mutta suihku ja wc toimivat hyvin. Ainoa huono juttu oli se, että moskiittoverkkoja oli vain yksi ja sekin oli vielä reikiä täynnä(saatiin vaivoin pingotettua se kahden sängyn yläpuolelle). Kysyttiin respasta uutta verkkoa, toivat uuden verkon joka oli myös, ylläripylläri reikiä täynnä. Siinähän kävi sitten niin, että heti ensimmäisen yön jälkeen oltiin molemmat täynnä hyttysten pistoja..kiva. Niin ja tuli luettua matkaoppaasta, että Malawi- järven ranta-alue on yksi pahimmista malaria-alueista, joten sitä odotellessa. Nyt luotetaan Lariamin tehoon tai sitten vain otetaan vastaan se mitä tulee..

Ei kuitenkaan annettu hyttysten pistojen pilata päiviämme Nkopolassa, joka oli kaiken kaikkiaan hyvin ristiriitainen paikka. Ensinnäkin kylän läpi meni pitkä ja leveä asfaltoitu tie, jonka päässä sijaitsi yksi alueen hienoimmista ja hyvämaineisimmista hotelleista, Nkopola Lodge & Campsite. Heti hotellialueelle mennessä avautui ihanat järvimaisemat, suoraan kuin matkatoimistojen mainoskuvista. Turkoosi vesi, palmupuut ja hiekkaranta loivat todellakin paratiisimaisen vaikutelman. Hotellialue oli todella siisti ja henkilökunta yliystävällistä. Hotellin rannalla oli myös pieni rantabaari, josta sai upeita cocktaileja ja jääkylmiä juomia. Emme siis majoittuneet tuossa loistohotellissa, mutta kävimme syömässä välillä siellä sekä rannalla hengailemassa.

                                                 Pullonkerailijapojat Nkopolan rannalla

                                                    Paikalliset lahdossa kalastamaan

                                        Nkopolan paikallisten ranta, jossa he uivat ja kalastavat

Nyt jälkeenpäin tunnen huonoa omatuntoa siitä, että kävin tuolla paratiisimaisen hotellin puolella vaikka elämä aidan toisella puolen on aivan toisenlaista. Lähtiessä pois loistohotellin porteista, takaisin päätielle joka kulkee pitkin Nkopolan kylää huomaa sen mitä on todellinen elämä. Perimmäinen ristiriita on juuri siinä, että tie loistohotellin paratiisiin kulkee läpi köyhän ja pienen afrikkalaiskylän. Sen kylän asukkaat ovat tuskin koskaan käyneet hotellin porttien sisäpuolella tai ainakin heidän on käsketty mennä pois hotellialueen läheisyydestä. Ihmiset kylässä asuvat savesta ja oljista rakennetuissa majoissaan, kuokkivat pellolla päivät pitkät, vuohet paimentavat pihoilla, kanat nokkivat murusia tien varressa, lapset juoksentelevat ja leikkivät pihoilla jne. Meidät nähdessään he huutavat: ”Hello, mazungus!” ja heiluttavat innokkaasti pikkukäsillään. Polkupyörätaksien kuskit polkevat hikihatussa paahtavassa helteessä ja useimmat ihmiset loikoilevat puiden varjossa kuumimpaan aikaan päivästä. Käsityöläiset vuolevat ja veistävät puuesineitä, joita he sitten kauppaavat teiden varsilla turisteille. Vielä ristiriitaisemman tilanteesta tekee se, että kylän läpi kulkevalla tiellä ajelee uusimpien mallien mersuja ja audeja. Näissä autoissa matkustaa Malawin yläluokka, ihmiset jotka sijoittuvat yhteiskunnassa samalle tasolle hyvätuloisen suomalaisen kanssa. He menevät viettämään luksuslomaa loistohotelliin täydellä palvelulla, heillä on rahaa syödä hotellin a’la carte- annoksia sekä siemailla viiniä kynttiläillallisella hotellin rannalla. En tiedä, kokevatko nämä ihmiset koskaan huonoa omaatuntoa mennessään loman viettoon kylän köyhimpien katsellessa teiden varsilla ja kerjäten almuja heiltä vai ajattelevatko nämä ihmiset ansainneen etuoikeutetun aseman hyvään elämään?

Itse myönnän, että tunsin piston sydämessäni astuessani ulos paratiisista pelkistettyyn afrikkalaiskylään. Melkein oksetti ajatella sitä miten omahyväisesti tuli syötyä hotellin ravintolassa tai siemaillen olutta rantabaarissa hienoja maisemia katsellessa. Ihmiset porttien ulkopuolella eivät tulisi koskaan kokemaan samaa ja he eivät edes pystyisi unelmoimaan mistään sellaisesta, koska eivät tiedä millaista se on. Kylän köyhimmät vaikuttivat kuitenkin onnellisilta, koska yhteisöllisyys kylän sisällä oli käsin kosketeltavissa. Yksi upea kokemus oli myös viimeisenä iltana, kun menimme nukkumaan lauantaina jo ilta yhdeksän aikoihin (ei tule tavaksi). Yhtäkkiä läheltä majapaikkamme pihaa tai siis oikeastaan kylän keskustasta alkoi kuulumaan lasten laulamista, rumpujen soittoa ja kohta lauluun yhtyivät kaikki kyläläiset. En osaa edes kuvailla miten upean kuuloista tuo kyseinen musisointi oli, tuntui kuin olisi päässyt keskelle afrikkalaisten kyläjuhlaa vaikkakin musisointia tuli kuunneltua sängyssä makoillen. Siinä sitä sitten yritti saada unen päästä kiinni kuunnellessa rumpujen pauketta ja afrikkalaisten perinteisiä lauluja, toivottavasti seuraavalla kerralla pääsisi myös itse mukaan kyläläisten juhliin.

(Niin ja blogini nimi on nykyaan muuttunut swahilista chichewan kielelle: "lero, dzulo ja m'mawa" tarkoittaa edelleen suomeksi "tanaan, eilen ja huomenna")

Zomba-vuori

                                                           Maisema Zomba-vuorelta

Sanotaanko, että jokaisen joka tulee vierailemaan tai asumaan Zombassa tulisi myös edes kerran vierailla mahtavalla Zomba- vuorella. Paikalliset usein kyselevät, että olemmeko jo käyneet vuorella tai milloin aiomme mennä sinne. Päätimme kuitenkin tehdä pienen vaelluksen Zomba-vuorelle, jotta näkisimme millainen paikka on oikein kyseessä. Otimme taksin keskustasta vuorelle, meno-paluun saimme hintaan 4000 kwachaa/henkilö. Vuorella sijaitsevan hotellin edustalla tapasimme erään paikallisen afrikkalaismiehen, joka toimi oppaanamme vaelluksen ajan. Vaellus vuorilla kesti aika kauan, mutta käveleminen ja rakot jaloissa olivat kaikki sen vaivan arvoista. Vuorelta avautui upea näköala Zomban keskustaan sekä melkein Blantyreen saakka. Kävimme myös katsomassa upeita vesiputouksia ja paikka vaikutti oikein paratiisimaiselta. Tosin päivän päätteeksi huomasin, että olin onnistunut polttamaan vasemman olkapääni sekä osittain päänahkani. Ensimmäistä kertaa elämässäni poltan nahkani, yleensä kestän hyvin aurinkoa. Täällä Afrikan mantereella uv-säteet ovat kuitenkin paljon petollisempia kuin Suomessa. Tässä kuvia ihasteltavaksi kauniilta Zomba-vuorelta sekä siellä sijaitsevista Williamsin vesiputouksista.

Liwonden kansallispuisto

                                         Elefanttien kulkue Liwonden Kansallispuistossa

Olemme ehtineet tässä aikamme kuluksi vierailemaan Zomban lähettyvillä sijaitsevassa Liwonden kansallispuistossa. Lähdimme käymään kansallispuistossa eräänä perjantaina vähän niin kuin ex tempore-meiningillä. Otimme ensin bussin Zombasta Liwondeen, joka maksoi n. 700 kwachaa ja matka kesti vain puoli tuntia, se on aika vähän aikaa täällä matkustamiseen. Liwondessa hyppäsimme pyörätakseihin eli näin pohjois-pohjanmaalaisittain pyörän tarakalle. Pyörätaksit veivät meidät Liwonde Safari Camp-nimisen yrityksen luo, jossa sitten odottelimme neljä tuntia ennen safarille lähtöä. Kiertelimme safari camp- alueella ja ehdimme syömään myös Samoosia (kts. tämän päiväiset kuva-postaukset). Kansallispuistoa kohti lähdimme safarityylisellä jeepillä ja mukana oli meidän lisäksemme eräs brittiläinen pariskunta sekä kuljettaja + opas. Safari alueella ajelu kesti yhteensä n. 3 tuntia, joten ehdimme nähdä aika paljon eläimiä. Elefantin olivat tietysti niitä odotetuimpia ja ehdottomasti suosikkejaniJ. Bongasimme myös antilooppeja, gnun, impala antilooppeja, pahkasikoja ja monia muita Afrikan eläimistöön kuuluvia lajeja. Tähän aikaan vuodesta täällä Malawissa on aika kuivaa, koska sadekausi alkaa vasta marraskuun aikana. Siksipä myös kansallispuistossa oli aika karun näköistä eikä niin vehreää kuin mitä olisin kuvitellut. Onneksi meillä on kuitenkin vielä aikaa tehdä monia muitakin safari-reissuja. Tässä kuitenkin kuvia tuolta reissulta, Liwonden Safari Camp-alueelta sekä itse Liwonden kansallispuistosta.

                                       Safari Camp-alueen majoittumiseen tarkoitettuja telttoja

                                                                       Gnu

                                                                     Keltapaviaani

                                                     Porttti Liwonden Safari Camp-alueelle

                                                                       Vesipuhvelit

                                                                    Antiloopit

                                                               Vervet monkey

                                                              Paviaanit puussa

                                                 

                                                Yleiskuvaa Liwonden kansallispuiston alueesta

Leikkiä kohtalon kanssa, valittamista ja ymmärtämistä

Ajattelin tietysti hieman avata tämänkertaisen blogi- kirjoitukseni otsikkoa, jota varmaan jokainen on hieman ihmetellyt. Tässä ensimmäisen kolmen viikon aikana on sattunut ja tapahtunut paljon niin kuin arvata saattaa. Kehitysmaassa asumisessa on omat hyvät ja huonot puolensa, mutta pääosin elämä täällä soljuu eteenpäin omalla painollaan. Me suomalaiset vaihtarit olemme kuitenkin joutuneet todistamaan tapoja joilla on mahdollista päästä hengestään ellei ole tietynlaista itsesuojeluvaistoa tai yksinkertaisesti hyvää tuuria. Tietysti en halua yleistää kehitysmaita mitenkään huonolla tavalla, kuolemahan voi tulla vastaan missä vain, milloin vain ja miten vain. On kuitenkin ymmärrettävää, että esim. Malawin kaltaisissa maissa vaaroja ja uhkia on enemmän kehityksen puutteen sekä ihmisten yleisen tiedon puutteen vuoksi. Listaan nyt tähän alapuolelle ainakin kolme eri vaihtoehtoa jolloin voit ajatella viimeiseksi ajatuksesi: ”Tässäkö tämä nyt oli?”

1.Matkustaminen minibussin kyydissä vauhdin ollessa lähes 120 km/h ja vastaan tulee samaa kaistaa kuorma-auto, jossa on täyslastillinen  suuria kivimöhkäleitä. Kiitos minibussin kuljettajan nopeiden refleksien ja onnistuneiden väistöliikkeiden.

2.Huolimaton afrikkalainen kämppis unohtaa palavan kynttilän muovisen wc-pöntön kannen päälle ja ta-daa, tuli on irti. Onneksi heräsimme alkuyöstä palavan muovin hajuun ja siihen, kun huoneemme oven yläpuolella  olevasta ikkunasta näkyi oranssin kellertävä hehku. Tulipalo saatiin sammutettua, muussa tapauksessa häkämyrkytys tai elävältä palaminen olisivat olleet mahdollisia vaihtoehtoja.

3. Taas kerran, matkustaminen minibussissa Blantyresta takaisin Zombaan. Mukaan ahtautuu jälleen  n.20 ihmistä + kymmeniä matkalaukkuja. Odotellessa bussin liikkeelle lähtöä Blantyren bussivarikolla päättävät nerokkaat apupojat tunkea vain lisää matkatavaraa minibussin takaosaan. Yksi tyyppi tunkee teräväreunaisen laukun bussin  sivuikkunasta meidän takaosassa istuvien niskan taakse. Kyseinen tyyppi siis työntää laukkua vasemman puoleisesta sivuikkunasta sisään. Minä tietenkin järkevänä tyttönä käännän kasvojeni vasemman puolen juuri samaan suuntaan mistä laukkua tungetaan sisään. Hupsista, sitten laukun terävä reuna osuukin vasempaan silmääni (melkein puhkaisten sen) ja aiheuttaa kivan pikku jäljen alasilmäluomeen. Tässä tapauksessa ei olisi henki lähtenyt, mutta ainakin sokeutunut puolittain. Niin ja tosiaan, se laukku olisi äkkijarrutuksen yllättäessä lentänyt suoraan päälleni ja mahdollisesti katkaissut niskani, joten silloin olisin kuollut..että tällaista sillä kertaa. 

Jatkoa luvassa myöhemmin..

Taidankin lähteä ostamaan torilta lisää näitä rukousnauhoja, kun ei näköjään yksi riitä..niin ja pahoittelut tästä aika ikävästä blogin aloituksesta, haluan vain tuoda esille myös mahdollisia vaaratilanteita ja niistähän voi aina oppia jotain. Joo, mutta tosiaan älkää turhaan huolestuko, hyvin sitä on pärjätty tähänkin asti.

Ai niin, osanottoni myös sen kanapoloisen puolesta, joka liiskaantui tässä eräs kaunis päivä katumaasturin renkaan alle, höyhenet ja aivomössö jäivät tielle muistoksi tapahtuneesta.

 Valittaminen on aika hyvä ilmiö nostaa esille, uskon sen tuovan paljonkin aiheita meidän länsimaalaisten ihmisten mieliimme. Valitan ensin tuosta ja sitten siitä, tuntuu ettei valittamisesta tulee koskaan loppua. Ei edes silloinkaan vaikka asuisi Malawin kaltaisessa valtiossa, painottaen yhdessä maailman köyhimmistä valtioista. Itsestäni tuntuu hyvin pahalta silloin, kun huomaan valittavani täällä jostain ihan pienestäkin jutusta jolla ei tosi asiassa ole mitään merkitystä. On vain kiva valittaa ja surkutella kaikkea ikävää mitä saattaa sattua päivän aikana. Nyt on hirveät rakot jalassa, ei saanut ostettua edes yhtä vesipulloa päivän aikana, viimeksi ravintolassa tikkuperunat olivat ylisuolaisia ja niin edes päin.

Valittamisen hetkellä täytyy vain pysähtyä ja kysyä itseltään: ”Mikä tässäkin on nyt ongelmana vai onko edes mitään ongelmaa?”. Asun tällä hetkellä maassa, jossa asuu minun lisäkseni ihmisiä joilla ei todellakaan ole mitään. Ei ruokaa, ei kunnollisia vaatteita, ei puhdasta vettä, risuista ja muovin palasista rakennettu asunto (jos sitä edes sellaiseksi voi kutsua) sekä osa heistä on parantumattomasti sairaita eli tuomittuja kuolemaan lähivuosien aikana.

                                   Valittamisesta kertova taulu zombalaisen ravintolan seinustalla

Nämä ihmiset eivät valita rakoista jalkapohjissaan, koska heidän jalkapohjansa ovat turtuneet vuosien jälkeen avojaloin kävelystä tai osa heistä on täysin jalattomia lepran vuoksi. He eivät valita siitä etteivät saaneet ostettua vesipulloa, koska heillä ei yksinkertaisesti ole varaa 0,30 sentin vesipulloon kaupasta. Eivätkä he valita myöskään ylisuolatuista tikkuperunoista ravintolassa, koska tuskin heistä kukaan on edes koskaan päässyt oikean ravintolan ovelle saakka saati sitten ostamaan sieltä jotain. Kaiken tämän jälkeen nämä ihmiset ovat kuitenkin onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä yhteiskunnan pohjalla. Suurimmat voimavarat heidän elämässään ovat tukiverkostot eli yhteisöllisyys ja perhe. Nämä asiat auttavat heitä selviytymään päivästä toiseen ja antavat uskoa siihen, että heitä odottaa jokin parempi paikka tämän jälkeen. Olen yrittänyt ryhdistäytyä itsekin ja onnistunut siinä, pyrin siihen etten valita turhasta vaan olen iloinen siitä mitä omistan nyt ja miten asiat elämässäni pyörivät tällä hetkellä. Sanotaanko, että vilkaiseminen katujen varsilla nuokkuviin ihmisiin antaa jo aihetta pitää suunsa kiinni ja aukaista se vasta sitten, kun on oikeasti jotain järkevää sanottavaa.

Siirrytään opiskeluiden ihmeelliseen maailmaan tai ainakin niin haluaisin uskoa, mutta todellisuus on toista täällä Afrikassa. Nyt me suomalaiset olemme siis olleet täällä Malawissa jo aika kauan oman mittapuuni mukaan eikä edistystä ole oikein tapahtunut opintojen saralla. Ensinnäkin olemme juosseet yliopisto-kämppä-keskusta väliä täällä Zombassa turhankin tiuhaan, kohta alkaa olla mitta täynnä. Yliopistolla kurssien alkamiset ovat siirtyneet koko ajan viikolla eteenpäin eikä meille vaihtareille ole annettu tarvittavasti tietoa käytännön asioiden hoitoon yliopistolla. Meitä on vain pompoteltu kuin kumipalloja henkilöltä toiselle ja käsketty näyttää tiettyä paperia monelle eri henkilölle. Tosin ihme kylläkin tapahtui, saimme hoidettua kursseille rekisteröitymisen pitkän työn jälkeen. Sosiologian laitoksen sihteeri auttoi meitä rekisteröitymisen hoidossa ja selvisimme ensimmäisestä paperisodasta kunnialla. Haluan korostaa sitä, että olemme itse olleet todellakin yliaktiivisia ja kyselleet sekä toimineet parhaamme mukaan, jotta saisimme opintomme alkuun mahdollisimman pian. Näyttää kuitenkin siltä ettei täälläpäin tunneta sanoja: motivaatio, aikataulu ja tehokkuus. Saattaahan se olla niinkin, että me suomi-tytöt ollaan liiankin tunnollisia ja kuuliaisia ihmisiä, mutta olemme kasvaneet tällaisia arvoja vaalivassa kulttuurissa. En voi ymmärtää, miten ihmiset täällä oikein luulevat, että mitään kehitystä tai etenemistä voisi tapahtua jos he jatkavat tätä samaa linjaa? 

Noh, aika näyttää miten tässä tulee käymään ja tuleeko opintopisteitä riittävästi, mutta ei huolia tai murheita. Ollaan käyty myös tässä viime päivien aikana yliopistolla vain istumassa luentosaleissa ja odottaen, että edes opettaja saapuisi paikalle. Tosin kaikki tämä vaiva turhan takia, opettajia ei ole näkynyt pitämässä luentoja ja ilmeisesti meidän lukujärjestys laaditaan nyt uudestaan joidenkin epäselvyyksien vuoksi. Hyvä juttu on se, että ollaan nyt tavattu enemmän muitakin opiskelijoita. Kolme afrikkalaista naisopiskelijaa kutsui meidät perjantaina illanviettoon kampukselle, mutta epäilemme kyseessä olevan jokin uskonnollinen tapahtuma. Ainakin se paljasti sen, kun eräs tytöistä kysyi mitä uskontoa edustamme ja hänen toisessa kädessään oli kirja, joka kertoi Jeesuksesta, että näin..ihan mukavaa silti, että yliopistolla on tullut tutustuttua enemmän paikallisiin.

Niin ja vielä olisi lisää pohdittavaa vähemmistö-termiin liittyen. Varmasti moni arvaakin, että ketkä täällä päässä kuuluvat tuon vähemmistön piiriin. Sekin jo paljastaa sen, kun on lähdössä aamusta kävelemään kämpiltä keskustaan päin ja huomaa vastaan tulevien ihmisten katseet kiinnittyneen lakanan valkoiseen kummajaiseen tiellä, se olen siis minä. Tuntuu ettei täällä rusketu ollenkaan tai sitten vertaaminen paikallisväestöön on jo liiankin radikaalia ja niinhän se onkin. Toisaalta voin todeta, että jokaisen olisi hyvä edes kerran elämässään kokea se miltä tuntuu, kun oikeasti kuuluu vähemmistöön jonkin yhteiskunnan sisällä. Itse en tietenkään suomalaisena ole oikeastaan koskaan kokenut sitä kunnolla tai mitä nyt ulkomaan matkoilla vähän aikaa. Nyt kuitenkin asuessani kehitysmaassa on tullut huomattua se miltä tuntuu, kun ei tavallaan ole yksi ”heistä”, mutta toisaalta taas on. Okei, saattaa kuulostaa aika monimutkaiselta, mutta koittakaa pysyä kärryillä. Voisin huvikseni kertoa muutamia esimerkkejä siitä miten olen itse kokenut vähemmistöön kuulumisen ja millaisia ajatuksia se on herättänyt.

Olimme yksi perjantai -ilta matkustamassa minibussilla Liwondesta takaisin Zombaan ja bussi oli taas kerran aika täynnä porukkaa niin kuin arvata saattaa. Meidän suomalaisten edessä istui muutama vanhempi naishenkilö ja kesken matkan meidän väliimme tuli istumaan yksi afrikkalaismies. Kuulin kuinka naiset kehottivat miestä menemään istumaan kahden valkoihoisen naisen väliin, ”mazungu” tarkoittaa siis valkoihoista eurooppalaista täälläpäin. Naiset supittivat jotain keskenään ja naureskelivat miehen istuessa meidän väliimme. Seuraavalla pysäkillä kyytiin hyppäsi eräs toinenkin lihavamman puoleinen afrikkalaismies(sori, oli ihan pakko), joka heti minibussiin astuessaan huudahti meidät nähdessään pilkalliseen sävyyn: ”What’s up, mazungu?”. Naiset miehen vieressä alkoivat nauramaan aika hysteerisesti ja mies jatkoi vielä juttuaan: ”Where are you going?Come with me, I like you mazungu.” Naiset jatkoivat vieläkin nauramista ja näytti olevan aika hauskaa meidän valkoisten kustannuksella. Vastasin viileään sävyyn miehelle, että olemme menossa Zombaan eikä hänen seuransa kiinnosta. Tuo tapaus otti sillä hetkellä aika paljon päähän, koska me molemmat olimme aika väsyneitä pitkän päivän jälkeen ja tuli ajateltua vain, että pääsisipä jo nukkumaan.  

Toinen tapaus joka tuli äkillisesti mieleen tapahtui sinä päivänä, kun menimme yliopistolle rekisteröinti tilaisuuteen. Tuohon aikaan yliopistolle oli tullut paljon uusia oppilaita ja kaikki tietenkin afrikkalaisia. Menimme katsomaan kurssilistoja yliopiston pihakäytävällä sijaitsevalle ilmoitustaululle. Käännyin katsomaan ympärilleni ihmisiä, iloisia ja kovaäänisiä afrikkalaisia. Yhtäkkiä tuli vain sellainen tunne, että mitä hittoa minä täällä teen ja kuulunko oikein joukkoon? Sanotaanko, että tuli hyvinkin orpo olo, ei oikein tiennyt mitä tulisi tehdä tai miten käyttäytyä. Afrikkalaiset viihtyvät aika paljolti omissa ympyröissään ja tuntuu, että valkoihoisten on joskus hankala päästä sisälle näihin piireihin. Tietysti ystävyyssuhteita tulee, mutta niiden solmiminen vie oman aikansa. Täytyy vain olla kärsivällinen ja nähdä vaivaa, jotta pystyy sulautumaan paikallisten elämäntapaan sekä piireihin.

Kuitenkin nyt jälkeen päin on tullut ajateltua näitä molempia tapauksia ja päätynyt siihen lopputulokseen, että on aika virkistävää tai suoraan sanottuna oikein meille, että olemme joutuneet kokemaan jotain tällaista. Nyt tiedän miltä esim. ulkomaalaisesta tuntuu, kun hän yrittää sopeutua suomalaiseen kulttuuriin ja joutuu kohtaamaan rasismin kaltaista käytöstä tai muunlaista pilkkaa. Oikeastaan hymyilyttää vain nuo tapaukset, en halua olla vihainen paikallisille vaan yrittää ymmärtää elämää heidän näkökulmastaan katsottuna. 

Kaiken tämän vuodatukseni jälkeen on pakko laittaa tänne muutamia otoksia herkullisista ruoka-annoksista. Niin ja vaikka puhuin valittamisesta sekä ihmisten köyhyydestä täällä niin en halua näillä kuvilla mitenkään antaa sellaista kuvaa, että kirjoittelen täysin diipa-daapa- juttuja tänne blogiini. Tietysi tunnen hieman huonoa omatuntoa julkaistessa kuvia maittavista aterioista, kun samalla paasaan köyhyydestä täällä. Pahoitteluni siitä, tässä kuitenkin ruoka- postaus  ihasteltavaksi.

Chambo-kala on tyypillinen malawilainen kalalaji, jota kalastetaan yleisimmin, mistäs muualtakaan kuin Malawi-järvestä. Chambo maistuu vähän samalta kuin meille suomalaisille tutut silakkapihvit.

                                                                   Chambo-ateria

Toinen malawilainen herkku on Samoosat eli liha-,kana- tai kasvistäytteiset nyytit. Tosin Samoosia tarjotaan todennäköisesti muuallakin Afrikassa. Täällä Malawissa lähes aina kaupungin kaduilla tulee vastaan henkilöitä, jotka kaupittelevat Samoosia suoraan take away- menetelmällä. Tosin en ole itse uskaltanut ostaa yhtään Samoosaa kadulla kaupustelijoilta, koska vatsataudin riski voi olla suuri. Ei voi olla koskaan varma kuinka kauan ne kyseiset Samoosat ovat eltaantuneet siinä suuressa muovipöntössä täällä superhelteisessä ilmastossa. Sen vuoksi syön Samoosani aina ravintolassa vasta paistettuina ja tuoreina. Enjoy!

                                                                      Samoosa-ateria

Niin ja vielä kuva yhdestä laajimmasta päivittäistavaran kauppaketjusta sekä Zombassa että Blantyressa: Shoprite. Blantyressa se on paljon suurempi ja valikoimaltaan laajempi, tykkään etenkin hedelmätiskistä. Zombassa taas Shoprite tarjoaa aika paljolti purkkimuonaa ja hyviä jogurtteja. Tosin kerran kävi myös niin, että sattumoisin kassalla jo maksetut ostokset hävisivät kuin tuhka tuuleen. Kiitos kuuluu huolimattomalle kassaneidille, joka pakkaili ostoksia pusseihin. Antoi ilmeisesti meidän ostokset jollekin toiselle asiakkaalle, tahallisesti tai sitten tahattomasti.

                                                             

                                                                Shoprite Blantyressa

                                                    

Tämän kirjoituksen lopuksi ajattelin myös hieman kertoa ajatuksiani naisten asemasta Malawissa ja heidän roolistaan yhteiskunnassa. Nykyään Malawin ylimmässä johdossa on presidentti, Mrs. Joyce Banda. Hän on historian ensimmäinen naispresidentti Malawissa ja hänen valtaansa tultuaan on tähän maahan tullut monia uudistuksia. Tärkein ja huomattavin uudistus voisi olla se, että miten naisten asema  ja rooli Malawin yhteiskunnassa on muuttunut viimeisen vuoden aikana. Täällä Malawissa ollessani olen huomannut tarkkailemalla ja lukemalla, että naiset ovat esim. päässeet työskentelemään samantasoisiin virkoihin kuin miehetkin, naisten työllistymistä tuetaan, tehtaissa naisten työolot ovat kehittyneet, he pääsevät myös palkallisiin töihin kotiäitiyden sijaan, heille taataan samantasoinen mahdollisuus koulutukseen jne. Naiset nähdään entistä enemmän uudenlaisena voimavarana ja heidän ajatuksiaan tarvitaan muutoksen aikaan saamiseksi. Jatkan tämän aiheen pohtimista mahdollisesti myöhemmässä vaiheessa kunhan saan ensin lisää tietoa Malawin yhteiskuntaan liittyen.

                                                  

                                           Juliste presidentti Mrs. Joyce Bandasta Zombassa

Niin ja olemme suorittaneet muuton Zombassa toisesta vierastalosta toiseen(teimme muuton pari tuntia sitten), mutta kerron yksityiskohtia seuraavalla kerralla.

Afrikkalaisuuteen orientoituminen

Nyt kerron hieman enemmän asumisjärjestelyistämme täällä eli millaisessa kämpässä tulemme viettämään seuraavat neljä kuukautta. Asuntomme on siis tavallaan vierastalo, joka on Chancellor Collegen omistuksessa, se sijaitsee yliopistolle vievän tienvarrella ja matkaa yliopistolle tulee n. 1 km. Samassa talossa meidän suomalaisten lisäksi asuu yksi malawilainen nainen, joka työskentelee yliopistolla ja ilmeisesti yksi malawilainen mies(miespuoleinen henkilö ei asu tällä hetkellä täällä Zombassa vaan on ilmeisesti työmatkalla Lilongwessa).Tosin kuulimme viime maanantaina, että hänen huoneessaan soi jokin Beyoncen biisi ja kyseisen tyypin huoneen etuovessa on isolla printillä raamatun kymmenen käskyä? eli odotan innolla millainen herra mahtaa olla kyseessä. Jaamme siis yhteisen keittiön, wc/suihkun ja oleskeluhuoneen. Meillä on oma isännöitsijämme, joka kutsuu itseään nimellä ”care taker”. Hän on vanha ja herttainen malawilaismies, joka on myös hyvin vieraanvarainen. Aina meidät nähdessään hän tervehtii kohteliaasti ja toistaa useasti kysymyksiä: ”Is everything ok? Do you have any questions?”. Tunnemme, että voimme luottaa häneen sekä muihin asukkaisiin vaikkakin tietynlainen asioiden kyseenalaistaminen on hyväksi ja hivenen epäileväinen asenne auttaa tunnistamaan luotettavan henkilön. Tämä pätee siis jokaiseen tapaamaani henkilöön Malawissa vaikkakin ihmiset ovat todella ystävällisiä ja ihania niin aina ei voi luottaa jokaiseen vastaantulijaan.

                                                Pikkukaveri etupihamme puussa aamulla

                                   Ruokaa suoraan purkista: tomaatti-sipuli-herkkusienikeitos pastan kera

  

Ai niin, meillä on asuntomme pihalla omat vartijat, päivisin kaksi naisvartijaa ja iltaisin kolme miesvartijaa. Tietysti tällainen vartijasysteemi luo turvallisuuden tunteen, etenkin naishenkilöille silloin jos ja kun haluamme lähteä ulos illalla. Käsittääksemme saamme vartijat matkaamme, mutta tietysti rahallista vastinetta vastaan (ehkä joku kaksimielisen ajatusmaailman omaava voisi ajatella jotain muuta vastinetta tässä tapauksessa miesvartijoille, mutta ihan puhtaasta rahasta on kyse). Tosin olemme kokeneet myös pientä ahdistuneisuutta nimenomaan näiden miesvartijoiden johdosta, sanotaanko että se liittyy peseytymiseen asuntomme suihkussa. Okei..on ihan mukavaa, että meitä asukkaita suojellaan vartijoiden toimesta, mutta silloin se on liika kun esim. olet menossa suihkuun illalla jolloin miesvartijat pitävät juttukerhoaan asunnon takapihalla. Sattumoisin suihkun ikkuna (josta avautuu näkymät takapihalle päin ja ikkunaa peittää vain pienehkö verhon palanen) on oiva keino tutustua vähän tarkemmin alastomaan valkoiseen naiseen. Miesvartijat nimittäin pitävät juttukerhoaan noin metrin päässä suihkun ikkunasta ja kuljeskelevat epäilyttävän lähellä sitä aina silloin kun jompikumpi meistä on suihkussa, yllätys. Asiaa ei mitenkään auta se, että suihkumme sijaitsee kylpyammeessa. Pitää siis mennä seisomaan kylpyammeeseen ja sitten peseytyä suihkun alla. Kylpyamme tietysti edes auttaa sitä, että näkymät takapihalle ovat ”hyvinkin laajat”, koska se antaa tavallaan lisäkorkeutta. Viimeksi suihkussa käynti menikin kyykkiessä kylpyammeen pohjalla ja miettiessä verhon/pyyhkeen/huivin asentamista suihkun ikkunan peitoksi, että tällaista ”kivaa” pikku aivojumppaa tirkistelyn estämiseksi, I love this <3. Kehottaisin siis kaikkia naispuoleisia henkilöitä varautumaan afrikkalaisten miesten huomionkohteeksi joutumisesta(joka ei ehkä tule yllätyksenä kaikille), se voi olla ihan mukavaakin tai sitten hyvinkin epämukavaa, it is up to you. Korrektilla käytöksellä pääsee jo pitkälle niin kuin ylipäätään joka asiassa.

                                                                  Botanical Garden

                                             Maisemat Botanical Gardenista Zomba-vuorelle

Sitten vähän muihin aiheisiin. Olemme käyneet  myös tutustumassa toriin eli ”market place”-nimiseen  paikkaan Zomban keskustassa. Luulimme aluksi, että kyseinen ”market place” on jonkinlainen iso supermarketti. Saimme käsityksen siis ihmisten puheista esim. isännöitsijämme sanoi ostaneensa edullisesti hedelmiä ”market placelta” ja hän kertoi meille samalla marketista Zombassa jolloin sekoitimme nämä kaksi asiaa. Tunnelma itse torilla oli hyvin käsin kosketeltava, erilaiset hajut ja maut sekä värit että äänet sekoittuivat toisiinsa jolloin syntyi hyvin afrikkalainen vaikutelma kyseisestä paikasta. Kauppiaat myivät pikkukojuissaan hedelmiä, vihanneksia, vaatteita, kankaita, käsitöitä, lihatuotteita (tosin lihatuotteiden parasta ennen-päiväys oli hajusta päätellen jo mennyt). Kuulimme myös kuinka kauppiaat huutelivat peräämme ”Hi, madam”-huutoja kiinnittääkseen huomiomme juuri heidän myyntikojunsa tuotteisiin. Tosin kävellessä torin ahtaita, kivisiä ja kuoppaisia kujia ei tule mieleen kääntää päätään taakse ellei halua kaatua ja loukata itseään. Meidän mukaamme torilta tarttui tuoreita mangoja ,banaaneja ja avokado, seuraavalla kerralla ajattelin ostaa myös papayan.:)

Täällä Zombassa on tullut bongattua myös seuraavanlaisia asioita: Malawin nuorisoa, jotka ajelevat autoineen stereot täysillä huudattaen afrikkalaista reggae-musaa, kaksi innokasta taksi-kuskia joiden kanssa vaihdoimme numeroita (täällä siis yksityiset henkilöt autoineen toimivat takseina), lauma punapeppuapinoita etupihallamme, olemme tehneet itse ruokaa kämpillämme (purkkiruoka rules <3), heinäsirkkojen siritys yön pimeydessä, Botanical Garden- niminen puisto(joka oli kuin viidakko, upeita puita ja kukkasia täynnä), näimme ”just married”-kyltein varustetun auton, jonka kyydistä meille heilutteli onnellisen näköinen afrikkalaispariskunta, istuskelimme  Zomban keskustan leipomossa juoden jääkylmää Spritea paikallisten ihmisten kanssa. Matkustimme myös minibussilla Zombasta Blantyreen (matka kesti n. 2 tuntia) istuen tulikuumassa  + 30 C toyota hiace-pakussa n. 20 afrikkalaisen kanssa, niin ja vauhtia oli n. 120 km/h. Huh, oli kyllä aika hot-tunnelmat jos nyt näin voisi kuvailla, edes vesipullot tai pakun aukinaiset ikkunat eivät viilentäneet olotilaa. Porukkaa tuli auto täyteen, osa ihmisistä kipusi kyytiin vielä matkan varreltakin, mutta oli tosi mahtava kokemus.Näitä elämän pieniä, mutta hauskoja hetkiä <3

Kävellessämme Zomban vilkkailla kaduilla olemme huomanneet eri uskontojen vaikutuksen katukuvassa. Kaupungista löytyy useampi moskeija islamin uskoisille ja minareetista kajahtaa useamman kerran päivässä kutsu rukoukseen. Täällä myös usealla paikallisella roikkuu kaulassaan rukousnauha tai ristikoru, jotka viestittävät katolilaisuudesta sekä kristinuskosta. Olen huomannut myös nunnia kaduilla sekä pyhäkoulun nuoret sinivalkoisissa koulupuvuissaan.

                                                   

Ajattelin kertoa hieman asioiden järjestelystä Chancellor Collegessa ja koulutusjärjestelmästä täälläpäin. Ensinnäkin saavuimme Zombaan noin viikko sitten ja tähän mennessä olemme käyneet melkein joka päivä yliopistolla kyselemässä asioita, tuloksetta. Meidät on aina ohjattu jonkin toisen henkilön luota taas uuden henkilön luo ja sitä rataa. Sanotaanko, että kaikki asiat ovat täällä yhtä säätämistä ja ”kyllä se järjestyy”-asenne on voimissaan joka asiassa. Kävimme kyselemässä yliopistolla olisiko mahdollista päästä opinto-ohjaajan puheille ja kävi ilmi, ettei hän ollut tavoitettavissa joten lähdimme vain hengailemaan kaupungille. Ei mitään paniikkia, seuraavana päivänä menimme taas yliopistolle ja tietysti tuloksetta. Odotimme saavamme edes joltain opettajalta allekirjoituksen tärkeisiin lomakkeisiin, mutta ei sekään onnistunut. Seuraavalla kerralla odotettuamme n. 45 minuuttia muiden afrikkalaisten opiskelijoiden kanssa saimme vihdoinkin allekirjoitukset papereihin(sitä ennen olimme käyneet kyseisen henkilön toimiston ovella koputtelemassa 3-4 kertaa). Kuitenkin kävi ilmi, että paperit olisi pitänyt allekirjoittaa eräs toinen henkilö eli väärä henkilö allekirjoitti paperimme, tässä kohtaa aloin jo tuntemaan pienen verisuonen pullistuksen ohimolla. Tämän viikon alussa menimme taas yliopistolle, koska olimme (ihme kyllä) saaneet sovittua tapaamisen sosiologian professorin kanssa, mutta yllättäen maanantai-aamuna saimme tietää tapaamisen peruuntuneen. Menimme istumaan sitten sosiologian laitoksen aloitus luennolle Great Hall-nimiseen isoon luentosaliin klo 8.00 ja odotimme 15 minuuttia. Mitään ei tapahtunut tuona aikana, vain yksi henkilökunnan jäsen kävi luentolavalla sanomassa mikkiin muutaman sanasen ja käski odottamaan vielä 10-15 minuuttia. Hmm, päätimme lähteä pois vaikkakin muut opiskelijat jäivät juttelemaan ja kuuntelemaan musiikkia sekä odottelemaan luennon alkua. Sen jälkeen kävimme juttusilla sosiologian laitoksen sihteerin luona (jos hän nyt oli se, ollaan jo menty ihan sekaisin siinä kuka on kukin) ja asiat selkenivät ainakin hieman. Sovittiin nyt uusi tapaaminen ja hän lupasi opettajien kanssa tutkia kurssivalintojamme sekä järjestää ne meille toimiviksi, saa siis nähdä mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään.

                                       Afrikkalaistyylinen Durata-patteri mainos  Zomban keskustassa

En halua, että tämän päiväinen kirjoitukseni antaisi mitenkään sellaista kuvaa ettenkö viihtyisi täällä. Haluan vain kertoa asioista joita tapahtuu täällä sekä myönteisestä että kriittisestä näkökulmasta katsottuna. Toivon, että kirjoituksistani tulisi olemaan hyötyä tuleville opiskelijoille, jotka ovat aikeissa lähteä vaihtoon Malawin suuntaan. Zomba on ihana afrikkalaishenkinen kaupunki, tykkään elämästäni todella paljon täällä <3. Malawi vaikuttaa myös rauhalliselta ja suhteellisen turvalliselta maalta verrattuna muihin Afrikan valtioihin. Täällä on harvoin esim. poliittisia levottomuuksia tai muita mellakoita vaikkakin ihmiset kärsivät täällä köyhyydestä. Ylipäätään afrikkalainen kulttuuri on todella mielenkiintoista sekä innoittavaa jos asiaa miettii esim. tutkimuksellisesta näkökulmasta. Malawin kaltaisesta maasta löytyy paljon kehitettävää sekä asioita joiden etenemistä voitaisiin edistää tutkimuksen avulla. Rehellisesti sanottuna voisin kuvitella itseni työskentelemään jossain päin Afrikkaa tulevaisuudessa ja tämä matka tulee varmasti antamaan lisäpotkua suunnitelmiini työskennellä kehitysmaiden ongelmien parissa.

 Bye!:)