Leikkiä kohtalon kanssa, valittamista ja ymmärtämistä

Ajattelin tietysti hieman avata tämänkertaisen blogi- kirjoitukseni otsikkoa, jota varmaan jokainen on hieman ihmetellyt. Tässä ensimmäisen kolmen viikon aikana on sattunut ja tapahtunut paljon niin kuin arvata saattaa. Kehitysmaassa asumisessa on omat hyvät ja huonot puolensa, mutta pääosin elämä täällä soljuu eteenpäin omalla painollaan. Me suomalaiset vaihtarit olemme kuitenkin joutuneet todistamaan tapoja joilla on mahdollista päästä hengestään ellei ole tietynlaista itsesuojeluvaistoa tai yksinkertaisesti hyvää tuuria. Tietysti en halua yleistää kehitysmaita mitenkään huonolla tavalla, kuolemahan voi tulla vastaan missä vain, milloin vain ja miten vain. On kuitenkin ymmärrettävää, että esim. Malawin kaltaisissa maissa vaaroja ja uhkia on enemmän kehityksen puutteen sekä ihmisten yleisen tiedon puutteen vuoksi. Listaan nyt tähän alapuolelle ainakin kolme eri vaihtoehtoa jolloin voit ajatella viimeiseksi ajatuksesi: ”Tässäkö tämä nyt oli?”

1.Matkustaminen minibussin kyydissä vauhdin ollessa lähes 120 km/h ja vastaan tulee samaa kaistaa kuorma-auto, jossa on täyslastillinen  suuria kivimöhkäleitä. Kiitos minibussin kuljettajan nopeiden refleksien ja onnistuneiden väistöliikkeiden.

2.Huolimaton afrikkalainen kämppis unohtaa palavan kynttilän muovisen wc-pöntön kannen päälle ja ta-daa, tuli on irti. Onneksi heräsimme alkuyöstä palavan muovin hajuun ja siihen, kun huoneemme oven yläpuolella  olevasta ikkunasta näkyi oranssin kellertävä hehku. Tulipalo saatiin sammutettua, muussa tapauksessa häkämyrkytys tai elävältä palaminen olisivat olleet mahdollisia vaihtoehtoja.

3. Taas kerran, matkustaminen minibussissa Blantyresta takaisin Zombaan. Mukaan ahtautuu jälleen  n.20 ihmistä + kymmeniä matkalaukkuja. Odotellessa bussin liikkeelle lähtöä Blantyren bussivarikolla päättävät nerokkaat apupojat tunkea vain lisää matkatavaraa minibussin takaosaan. Yksi tyyppi tunkee teräväreunaisen laukun bussin  sivuikkunasta meidän takaosassa istuvien niskan taakse. Kyseinen tyyppi siis työntää laukkua vasemman puoleisesta sivuikkunasta sisään. Minä tietenkin järkevänä tyttönä käännän kasvojeni vasemman puolen juuri samaan suuntaan mistä laukkua tungetaan sisään. Hupsista, sitten laukun terävä reuna osuukin vasempaan silmääni (melkein puhkaisten sen) ja aiheuttaa kivan pikku jäljen alasilmäluomeen. Tässä tapauksessa ei olisi henki lähtenyt, mutta ainakin sokeutunut puolittain. Niin ja tosiaan, se laukku olisi äkkijarrutuksen yllättäessä lentänyt suoraan päälleni ja mahdollisesti katkaissut niskani, joten silloin olisin kuollut..että tällaista sillä kertaa. 

Jatkoa luvassa myöhemmin..

Taidankin lähteä ostamaan torilta lisää näitä rukousnauhoja, kun ei näköjään yksi riitä..niin ja pahoittelut tästä aika ikävästä blogin aloituksesta, haluan vain tuoda esille myös mahdollisia vaaratilanteita ja niistähän voi aina oppia jotain. Joo, mutta tosiaan älkää turhaan huolestuko, hyvin sitä on pärjätty tähänkin asti.

Ai niin, osanottoni myös sen kanapoloisen puolesta, joka liiskaantui tässä eräs kaunis päivä katumaasturin renkaan alle, höyhenet ja aivomössö jäivät tielle muistoksi tapahtuneesta.

 Valittaminen on aika hyvä ilmiö nostaa esille, uskon sen tuovan paljonkin aiheita meidän länsimaalaisten ihmisten mieliimme. Valitan ensin tuosta ja sitten siitä, tuntuu ettei valittamisesta tulee koskaan loppua. Ei edes silloinkaan vaikka asuisi Malawin kaltaisessa valtiossa, painottaen yhdessä maailman köyhimmistä valtioista. Itsestäni tuntuu hyvin pahalta silloin, kun huomaan valittavani täällä jostain ihan pienestäkin jutusta jolla ei tosi asiassa ole mitään merkitystä. On vain kiva valittaa ja surkutella kaikkea ikävää mitä saattaa sattua päivän aikana. Nyt on hirveät rakot jalassa, ei saanut ostettua edes yhtä vesipulloa päivän aikana, viimeksi ravintolassa tikkuperunat olivat ylisuolaisia ja niin edes päin.

Valittamisen hetkellä täytyy vain pysähtyä ja kysyä itseltään: ”Mikä tässäkin on nyt ongelmana vai onko edes mitään ongelmaa?”. Asun tällä hetkellä maassa, jossa asuu minun lisäkseni ihmisiä joilla ei todellakaan ole mitään. Ei ruokaa, ei kunnollisia vaatteita, ei puhdasta vettä, risuista ja muovin palasista rakennettu asunto (jos sitä edes sellaiseksi voi kutsua) sekä osa heistä on parantumattomasti sairaita eli tuomittuja kuolemaan lähivuosien aikana.

                                   Valittamisesta kertova taulu zombalaisen ravintolan seinustalla

Nämä ihmiset eivät valita rakoista jalkapohjissaan, koska heidän jalkapohjansa ovat turtuneet vuosien jälkeen avojaloin kävelystä tai osa heistä on täysin jalattomia lepran vuoksi. He eivät valita siitä etteivät saaneet ostettua vesipulloa, koska heillä ei yksinkertaisesti ole varaa 0,30 sentin vesipulloon kaupasta. Eivätkä he valita myöskään ylisuolatuista tikkuperunoista ravintolassa, koska tuskin heistä kukaan on edes koskaan päässyt oikean ravintolan ovelle saakka saati sitten ostamaan sieltä jotain. Kaiken tämän jälkeen nämä ihmiset ovat kuitenkin onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä yhteiskunnan pohjalla. Suurimmat voimavarat heidän elämässään ovat tukiverkostot eli yhteisöllisyys ja perhe. Nämä asiat auttavat heitä selviytymään päivästä toiseen ja antavat uskoa siihen, että heitä odottaa jokin parempi paikka tämän jälkeen. Olen yrittänyt ryhdistäytyä itsekin ja onnistunut siinä, pyrin siihen etten valita turhasta vaan olen iloinen siitä mitä omistan nyt ja miten asiat elämässäni pyörivät tällä hetkellä. Sanotaanko, että vilkaiseminen katujen varsilla nuokkuviin ihmisiin antaa jo aihetta pitää suunsa kiinni ja aukaista se vasta sitten, kun on oikeasti jotain järkevää sanottavaa.

Siirrytään opiskeluiden ihmeelliseen maailmaan tai ainakin niin haluaisin uskoa, mutta todellisuus on toista täällä Afrikassa. Nyt me suomalaiset olemme siis olleet täällä Malawissa jo aika kauan oman mittapuuni mukaan eikä edistystä ole oikein tapahtunut opintojen saralla. Ensinnäkin olemme juosseet yliopisto-kämppä-keskusta väliä täällä Zombassa turhankin tiuhaan, kohta alkaa olla mitta täynnä. Yliopistolla kurssien alkamiset ovat siirtyneet koko ajan viikolla eteenpäin eikä meille vaihtareille ole annettu tarvittavasti tietoa käytännön asioiden hoitoon yliopistolla. Meitä on vain pompoteltu kuin kumipalloja henkilöltä toiselle ja käsketty näyttää tiettyä paperia monelle eri henkilölle. Tosin ihme kylläkin tapahtui, saimme hoidettua kursseille rekisteröitymisen pitkän työn jälkeen. Sosiologian laitoksen sihteeri auttoi meitä rekisteröitymisen hoidossa ja selvisimme ensimmäisestä paperisodasta kunnialla. Haluan korostaa sitä, että olemme itse olleet todellakin yliaktiivisia ja kyselleet sekä toimineet parhaamme mukaan, jotta saisimme opintomme alkuun mahdollisimman pian. Näyttää kuitenkin siltä ettei täälläpäin tunneta sanoja: motivaatio, aikataulu ja tehokkuus. Saattaahan se olla niinkin, että me suomi-tytöt ollaan liiankin tunnollisia ja kuuliaisia ihmisiä, mutta olemme kasvaneet tällaisia arvoja vaalivassa kulttuurissa. En voi ymmärtää, miten ihmiset täällä oikein luulevat, että mitään kehitystä tai etenemistä voisi tapahtua jos he jatkavat tätä samaa linjaa? 

Noh, aika näyttää miten tässä tulee käymään ja tuleeko opintopisteitä riittävästi, mutta ei huolia tai murheita. Ollaan käyty myös tässä viime päivien aikana yliopistolla vain istumassa luentosaleissa ja odottaen, että edes opettaja saapuisi paikalle. Tosin kaikki tämä vaiva turhan takia, opettajia ei ole näkynyt pitämässä luentoja ja ilmeisesti meidän lukujärjestys laaditaan nyt uudestaan joidenkin epäselvyyksien vuoksi. Hyvä juttu on se, että ollaan nyt tavattu enemmän muitakin opiskelijoita. Kolme afrikkalaista naisopiskelijaa kutsui meidät perjantaina illanviettoon kampukselle, mutta epäilemme kyseessä olevan jokin uskonnollinen tapahtuma. Ainakin se paljasti sen, kun eräs tytöistä kysyi mitä uskontoa edustamme ja hänen toisessa kädessään oli kirja, joka kertoi Jeesuksesta, että näin..ihan mukavaa silti, että yliopistolla on tullut tutustuttua enemmän paikallisiin.

Niin ja vielä olisi lisää pohdittavaa vähemmistö-termiin liittyen. Varmasti moni arvaakin, että ketkä täällä päässä kuuluvat tuon vähemmistön piiriin. Sekin jo paljastaa sen, kun on lähdössä aamusta kävelemään kämpiltä keskustaan päin ja huomaa vastaan tulevien ihmisten katseet kiinnittyneen lakanan valkoiseen kummajaiseen tiellä, se olen siis minä. Tuntuu ettei täällä rusketu ollenkaan tai sitten vertaaminen paikallisväestöön on jo liiankin radikaalia ja niinhän se onkin. Toisaalta voin todeta, että jokaisen olisi hyvä edes kerran elämässään kokea se miltä tuntuu, kun oikeasti kuuluu vähemmistöön jonkin yhteiskunnan sisällä. Itse en tietenkään suomalaisena ole oikeastaan koskaan kokenut sitä kunnolla tai mitä nyt ulkomaan matkoilla vähän aikaa. Nyt kuitenkin asuessani kehitysmaassa on tullut huomattua se miltä tuntuu, kun ei tavallaan ole yksi ”heistä”, mutta toisaalta taas on. Okei, saattaa kuulostaa aika monimutkaiselta, mutta koittakaa pysyä kärryillä. Voisin huvikseni kertoa muutamia esimerkkejä siitä miten olen itse kokenut vähemmistöön kuulumisen ja millaisia ajatuksia se on herättänyt.

Olimme yksi perjantai -ilta matkustamassa minibussilla Liwondesta takaisin Zombaan ja bussi oli taas kerran aika täynnä porukkaa niin kuin arvata saattaa. Meidän suomalaisten edessä istui muutama vanhempi naishenkilö ja kesken matkan meidän väliimme tuli istumaan yksi afrikkalaismies. Kuulin kuinka naiset kehottivat miestä menemään istumaan kahden valkoihoisen naisen väliin, ”mazungu” tarkoittaa siis valkoihoista eurooppalaista täälläpäin. Naiset supittivat jotain keskenään ja naureskelivat miehen istuessa meidän väliimme. Seuraavalla pysäkillä kyytiin hyppäsi eräs toinenkin lihavamman puoleinen afrikkalaismies(sori, oli ihan pakko), joka heti minibussiin astuessaan huudahti meidät nähdessään pilkalliseen sävyyn: ”What’s up, mazungu?”. Naiset miehen vieressä alkoivat nauramaan aika hysteerisesti ja mies jatkoi vielä juttuaan: ”Where are you going?Come with me, I like you mazungu.” Naiset jatkoivat vieläkin nauramista ja näytti olevan aika hauskaa meidän valkoisten kustannuksella. Vastasin viileään sävyyn miehelle, että olemme menossa Zombaan eikä hänen seuransa kiinnosta. Tuo tapaus otti sillä hetkellä aika paljon päähän, koska me molemmat olimme aika väsyneitä pitkän päivän jälkeen ja tuli ajateltua vain, että pääsisipä jo nukkumaan.  

Toinen tapaus joka tuli äkillisesti mieleen tapahtui sinä päivänä, kun menimme yliopistolle rekisteröinti tilaisuuteen. Tuohon aikaan yliopistolle oli tullut paljon uusia oppilaita ja kaikki tietenkin afrikkalaisia. Menimme katsomaan kurssilistoja yliopiston pihakäytävällä sijaitsevalle ilmoitustaululle. Käännyin katsomaan ympärilleni ihmisiä, iloisia ja kovaäänisiä afrikkalaisia. Yhtäkkiä tuli vain sellainen tunne, että mitä hittoa minä täällä teen ja kuulunko oikein joukkoon? Sanotaanko, että tuli hyvinkin orpo olo, ei oikein tiennyt mitä tulisi tehdä tai miten käyttäytyä. Afrikkalaiset viihtyvät aika paljolti omissa ympyröissään ja tuntuu, että valkoihoisten on joskus hankala päästä sisälle näihin piireihin. Tietysti ystävyyssuhteita tulee, mutta niiden solmiminen vie oman aikansa. Täytyy vain olla kärsivällinen ja nähdä vaivaa, jotta pystyy sulautumaan paikallisten elämäntapaan sekä piireihin.

Kuitenkin nyt jälkeen päin on tullut ajateltua näitä molempia tapauksia ja päätynyt siihen lopputulokseen, että on aika virkistävää tai suoraan sanottuna oikein meille, että olemme joutuneet kokemaan jotain tällaista. Nyt tiedän miltä esim. ulkomaalaisesta tuntuu, kun hän yrittää sopeutua suomalaiseen kulttuuriin ja joutuu kohtaamaan rasismin kaltaista käytöstä tai muunlaista pilkkaa. Oikeastaan hymyilyttää vain nuo tapaukset, en halua olla vihainen paikallisille vaan yrittää ymmärtää elämää heidän näkökulmastaan katsottuna. 

Kaiken tämän vuodatukseni jälkeen on pakko laittaa tänne muutamia otoksia herkullisista ruoka-annoksista. Niin ja vaikka puhuin valittamisesta sekä ihmisten köyhyydestä täällä niin en halua näillä kuvilla mitenkään antaa sellaista kuvaa, että kirjoittelen täysin diipa-daapa- juttuja tänne blogiini. Tietysi tunnen hieman huonoa omatuntoa julkaistessa kuvia maittavista aterioista, kun samalla paasaan köyhyydestä täällä. Pahoitteluni siitä, tässä kuitenkin ruoka- postaus  ihasteltavaksi.

Chambo-kala on tyypillinen malawilainen kalalaji, jota kalastetaan yleisimmin, mistäs muualtakaan kuin Malawi-järvestä. Chambo maistuu vähän samalta kuin meille suomalaisille tutut silakkapihvit.

                                                                   Chambo-ateria

Toinen malawilainen herkku on Samoosat eli liha-,kana- tai kasvistäytteiset nyytit. Tosin Samoosia tarjotaan todennäköisesti muuallakin Afrikassa. Täällä Malawissa lähes aina kaupungin kaduilla tulee vastaan henkilöitä, jotka kaupittelevat Samoosia suoraan take away- menetelmällä. Tosin en ole itse uskaltanut ostaa yhtään Samoosaa kadulla kaupustelijoilta, koska vatsataudin riski voi olla suuri. Ei voi olla koskaan varma kuinka kauan ne kyseiset Samoosat ovat eltaantuneet siinä suuressa muovipöntössä täällä superhelteisessä ilmastossa. Sen vuoksi syön Samoosani aina ravintolassa vasta paistettuina ja tuoreina. Enjoy!

                                                                      Samoosa-ateria

Niin ja vielä kuva yhdestä laajimmasta päivittäistavaran kauppaketjusta sekä Zombassa että Blantyressa: Shoprite. Blantyressa se on paljon suurempi ja valikoimaltaan laajempi, tykkään etenkin hedelmätiskistä. Zombassa taas Shoprite tarjoaa aika paljolti purkkimuonaa ja hyviä jogurtteja. Tosin kerran kävi myös niin, että sattumoisin kassalla jo maksetut ostokset hävisivät kuin tuhka tuuleen. Kiitos kuuluu huolimattomalle kassaneidille, joka pakkaili ostoksia pusseihin. Antoi ilmeisesti meidän ostokset jollekin toiselle asiakkaalle, tahallisesti tai sitten tahattomasti.

                                                             

                                                                Shoprite Blantyressa

                                                    

Tämän kirjoituksen lopuksi ajattelin myös hieman kertoa ajatuksiani naisten asemasta Malawissa ja heidän roolistaan yhteiskunnassa. Nykyään Malawin ylimmässä johdossa on presidentti, Mrs. Joyce Banda. Hän on historian ensimmäinen naispresidentti Malawissa ja hänen valtaansa tultuaan on tähän maahan tullut monia uudistuksia. Tärkein ja huomattavin uudistus voisi olla se, että miten naisten asema  ja rooli Malawin yhteiskunnassa on muuttunut viimeisen vuoden aikana. Täällä Malawissa ollessani olen huomannut tarkkailemalla ja lukemalla, että naiset ovat esim. päässeet työskentelemään samantasoisiin virkoihin kuin miehetkin, naisten työllistymistä tuetaan, tehtaissa naisten työolot ovat kehittyneet, he pääsevät myös palkallisiin töihin kotiäitiyden sijaan, heille taataan samantasoinen mahdollisuus koulutukseen jne. Naiset nähdään entistä enemmän uudenlaisena voimavarana ja heidän ajatuksiaan tarvitaan muutoksen aikaan saamiseksi. Jatkan tämän aiheen pohtimista mahdollisesti myöhemmässä vaiheessa kunhan saan ensin lisää tietoa Malawin yhteiskuntaan liittyen.

                                                  

                                           Juliste presidentti Mrs. Joyce Bandasta Zombassa

Niin ja olemme suorittaneet muuton Zombassa toisesta vierastalosta toiseen(teimme muuton pari tuntia sitten), mutta kerron yksityiskohtia seuraavalla kerralla.