Mangochi & Nkopolan kylä

                                                 Upea auringonlasku Nkopolan rannalla

Päätimme ottaa pienen irtioton Zomban pikkukaupungin vilinästä lokakuun puolessa välissä ja suunnata kurssimme kohti Malawi- järven eteläisintä kärkeä. Vietimme neljä päivää poissa Zombasta ja ensimmäinen etappimme oli Mangochin kaupunki järven eteläkärjessä, jonne on matkaa Zombasta 125 km. Ennen lähtöä sattui tietenkin taas kaikenlaisia kommelluksia esim. mentiin nostamaan rahaa National Bank- automaatille ja yhtäkkiä minun nostaessani rahaa en saanutkaan niitä, onneksi kortti sentään tuli ulos automaatista. Asiaa lähdettiin sitten selvittämään pankin sisälle, jossa vierähtikin aikaa tovi (oli vähän vaikeuksia ymmärtää pankkivirkailijan puheista mitään hänen vahvan aksentin vuoksi). Loppujen lopuksi menimme sitten toiselle automaatille ja käteisen nosto onnistui, itse asiassa ongelmat automaattien/käteisen noston kanssa on hyvin jokapäiväistä täällä Zombassa. Sen jälkeen hikisen ja uuvuttavan kävelymatkan päätteeksi pääsimme bussiasemalle, jossa tapahtui myös kaikenlaista odottamatonta. Ensinnäkin minibussikuskit ovat täälläpäin ja varmaan muuallakin Afrikassa täysin sekopäitä. He hyökkäävät hyeenalauman tavoin asiakkaiden kimppuun ja kilpailu on hyvin kovaa. Sanotaanko jopa, että melkein väkivaltaista. Ollaan monta kertaa jouduttu todistamaan kuinka eri minibussien kuskit ja rahastajat tappelevat keskenään, päänäyttämönä tietenkin paikallinen bussiasema. Itse asiassa juuri tuona päivänä, kun olimme lähdössä Mangochiin niin syntyi minibussikuskien välille taas riitaa meistä valkoihoisista asiakkaista. Jopa niin rajua, että eräs kuski kävi minuun fyysisesti käsiksi, otti ranteestani kiinni kovin ottein (eli puristi melkein kivat mustelmat muistoksi) ja yritti lähteä viemään minua hänen minibussinsa suuntaan. Tilanne kuitenkin rauhoittui, kun riuhtaisin itseni irti kuskin otteesta ja kylmän viileästi sanoimme heille, että haluamme isomman bussin, emme halunneet matkustaa yli 4 tuntia kuin sillit purkissa. Löydettiin sitten isompi paku ja lähdettiin matkaan. Tosin puolessa välissä matkaa ilmeni, että jouduimme sittenkin vaihtamaan jatkoyhteyttä isosta bussista minibussiin. Ai että, silloin voin sanoa kokeneeni tähän mennessä hirveimmän ja tuskallisimman minibussimatkan IKINÄ. Vaihdoimme minibussiin siis Liwondessa, josta on matkaa Mangochiin vielä 75 km. Meitä ahtautui bussiin tyyliin 25 henkilöä eli täysi ylilastillinen, minibussissa oli kuuma kuin saunassa (housut, paita, alusvaatteet jne. kaikki TÄYSIN hiestä märkinä) ja vielä kaiken lisäksi minibussissa yksi vauva itki äitinsä sylissä melkein koko matkan ajan täyttä huutoa. Niin ja kyseisessä minibussissa soi kappale nimeltään ”Birthday ***” (ihan tuttu sana jokaiselle, mutta sensuroin sen tähän blogini yleisen näkyvyyden vuoksi) aivan koko ajan eli taukoamatta. Sen matkan jälkeen tuntui, että ei enää koskaan minibussiin, mutta kappas vain, tultiinhan sitä takaisinkin Mangochista Zombaan minibussilla. Taitaa olla, että tässä tullaan vielä tuhannet kerrat kiroamaan minibussien tuskallisuutta matkustusvälineenä, mutta toisaalta nauramaan jälkeen päin niiden  kommelluksille.

                                                         Nkopolan paikallisten ranta-alue

                                                       Nkopola Lodge & Campsite ranta

Saapuessamme Mangochiin otimme polkupyörätaksit majapaikkaamme, joka sijaitsi Shire- joen rannan  lähettyvillä. Vietimme siis yhden yön Mangochissa tutustuen hieman kaupunkiin, mutta tulimme siihen tulokseen, että oli parempi jatkaa matkaa eteenpäin. Mangochihan on yksi Malawin vanhimmista kaupungeista, mutta suoraan sanottuna siellä ei ollut mitään mielenkiintoista nähtävää, paitsi museo ja joku muistomerkki. Pääosin Mangochi on kalastuksen elinkeinokaupunki niin kuin muutkin kaupungit Malawi -järven kupeessa. Lähdimme siis heti toisena päivänä kohti Nkopola nimistä kylää, joka sijaitsee Mangochista n. 15 km pohjoiseen päin eli edelleen Malawi- järven eteläisimmässä kärjessä.  Päätettiin myös kokeilla ensimmäistä kertaa matolalla matkustamista eli matkustamista lava-auton/kuorma-auton lavalla. Matolalla matkustaminen on hyvin suosittua ja yleistä kaikkialla Afrikassa, moni on varmaan nähnyt televisiosta tai lehdistä kuvia kyseisestä tavasta matkustaa. Meidät poimi kyytiin iso lava-auto, jossa oli neljä afrikkalaismiestä ja he sanoivat menevänsä Monkey Bayihin päin, joten voitiin hypätä kyytiin ja jäädä matkan varrella pois. Niin ja meidän lisäksi kyseisen lava-auton lavalle ahtautui ainakin 30 ihmistä, nuorista vanhoihin ja vauvoista aikuisiin. Toki kyytiin mahtui myös pari nippua puun oksia, metrien mittaisia teräslevyjä, kuolleita kaloja, vesikanistereita, isoja säkillisiä suolaa jne. Siinä sitä sitten mentiin, hiukset hulmuten ja oikean puolimaisen jalkaterän varpaat melkein kuolion partaalla (siis eräs afrikkalaisnainen istui melkein koko matkan ajan jalkateräni päällä, koska tilaa oli aika vähän). Niin ja tosiaan itse istuin koko matkan erään afrikkalaispojan haarojen välissä (älkää edes kysykö miksi)ja kyseinen tyyppi piirteli selkääni jotain aina välillä, siis muka ”vahingossa” . Hyvä tekosyy siis päästä hiplailemaan ja tarkastelemaan valkoista naista lähietäisyydeltä. Matola- kyyti maksoi 300 kwachaa eli vähän alle euron mikä on todellakin edullista jos verrataan tapoihin matkustaa Suomessa. Tietysti matolalla matkustaminen on hyvinkin vaarallista, koska törmäyksen tai onnettomuuden sattuessa voi todellakin sanoa hyvästi. Onneksi kuitenkin ensimmäinen kokemus matolan kyydissä oli suhteellisen hauska ja helppo tapa matkata, joten ehkäpä sitä voisi koittaa pian uudestaankin. Juu, enköhän ole nyt kertonut tarpeeksi näistä eri tavoista taittaa matkaa täällä Malawissa päin. Jokainen tapa on omalla tavallaan kätevä, mutta jokaisessa on myös omat haittansa.

Sitten enemmän kertomusta Nkopolan kylästä. Itselläni on usein ennakkoluuloja pienistä afrikkalaisista kylistä tai en oikein tiedä mitä tulisi ajatella. Nkopola kylä oli kuitenkin todella perinteisen afrikkalainen, köyhä ja pieni kylä. Siellä täällä oli savesta ja oljista rakennettuja asuntoja sekä ajan rapistuttamia kivitaloja. Maisema oli hyvin karua ja kuivaa, koska sadekausi ei ole edelleenkään alkanut. Välillä tuntui kävellessa kylän poikki, että näkisi kangastuksia, maisema muistutti hieman aavikkoa jos se antaa yhtään kuvaa siitä millainen paikka voisi olla kyseessä. Majoituimme pienessä majatalo-tyylisessä asunnossa, joka osoittautui aika huonoksi paikaksi (en kuitenkaan viitsi mainostaa sitä yleisesti täällä nimien kera) vaikkakin sijainti oli rannan läheisyydessä upeineen maisemineen. Sanotaanko, että aika likainen ja alkeellinen majoitus, mutta suihku ja wc toimivat hyvin. Ainoa huono juttu oli se, että moskiittoverkkoja oli vain yksi ja sekin oli vielä reikiä täynnä(saatiin vaivoin pingotettua se kahden sängyn yläpuolelle). Kysyttiin respasta uutta verkkoa, toivat uuden verkon joka oli myös, ylläripylläri reikiä täynnä. Siinähän kävi sitten niin, että heti ensimmäisen yön jälkeen oltiin molemmat täynnä hyttysten pistoja..kiva. Niin ja tuli luettua matkaoppaasta, että Malawi- järven ranta-alue on yksi pahimmista malaria-alueista, joten sitä odotellessa. Nyt luotetaan Lariamin tehoon tai sitten vain otetaan vastaan se mitä tulee..

Ei kuitenkaan annettu hyttysten pistojen pilata päiviämme Nkopolassa, joka oli kaiken kaikkiaan hyvin ristiriitainen paikka. Ensinnäkin kylän läpi meni pitkä ja leveä asfaltoitu tie, jonka päässä sijaitsi yksi alueen hienoimmista ja hyvämaineisimmista hotelleista, Nkopola Lodge & Campsite. Heti hotellialueelle mennessä avautui ihanat järvimaisemat, suoraan kuin matkatoimistojen mainoskuvista. Turkoosi vesi, palmupuut ja hiekkaranta loivat todellakin paratiisimaisen vaikutelman. Hotellialue oli todella siisti ja henkilökunta yliystävällistä. Hotellin rannalla oli myös pieni rantabaari, josta sai upeita cocktaileja ja jääkylmiä juomia. Emme siis majoittuneet tuossa loistohotellissa, mutta kävimme syömässä välillä siellä sekä rannalla hengailemassa.

                                                 Pullonkerailijapojat Nkopolan rannalla

                                                    Paikalliset lahdossa kalastamaan

                                        Nkopolan paikallisten ranta, jossa he uivat ja kalastavat

Nyt jälkeenpäin tunnen huonoa omatuntoa siitä, että kävin tuolla paratiisimaisen hotellin puolella vaikka elämä aidan toisella puolen on aivan toisenlaista. Lähtiessä pois loistohotellin porteista, takaisin päätielle joka kulkee pitkin Nkopolan kylää huomaa sen mitä on todellinen elämä. Perimmäinen ristiriita on juuri siinä, että tie loistohotellin paratiisiin kulkee läpi köyhän ja pienen afrikkalaiskylän. Sen kylän asukkaat ovat tuskin koskaan käyneet hotellin porttien sisäpuolella tai ainakin heidän on käsketty mennä pois hotellialueen läheisyydestä. Ihmiset kylässä asuvat savesta ja oljista rakennetuissa majoissaan, kuokkivat pellolla päivät pitkät, vuohet paimentavat pihoilla, kanat nokkivat murusia tien varressa, lapset juoksentelevat ja leikkivät pihoilla jne. Meidät nähdessään he huutavat: ”Hello, mazungus!” ja heiluttavat innokkaasti pikkukäsillään. Polkupyörätaksien kuskit polkevat hikihatussa paahtavassa helteessä ja useimmat ihmiset loikoilevat puiden varjossa kuumimpaan aikaan päivästä. Käsityöläiset vuolevat ja veistävät puuesineitä, joita he sitten kauppaavat teiden varsilla turisteille. Vielä ristiriitaisemman tilanteesta tekee se, että kylän läpi kulkevalla tiellä ajelee uusimpien mallien mersuja ja audeja. Näissä autoissa matkustaa Malawin yläluokka, ihmiset jotka sijoittuvat yhteiskunnassa samalle tasolle hyvätuloisen suomalaisen kanssa. He menevät viettämään luksuslomaa loistohotelliin täydellä palvelulla, heillä on rahaa syödä hotellin a’la carte- annoksia sekä siemailla viiniä kynttiläillallisella hotellin rannalla. En tiedä, kokevatko nämä ihmiset koskaan huonoa omaatuntoa mennessään loman viettoon kylän köyhimpien katsellessa teiden varsilla ja kerjäten almuja heiltä vai ajattelevatko nämä ihmiset ansainneen etuoikeutetun aseman hyvään elämään?

Itse myönnän, että tunsin piston sydämessäni astuessani ulos paratiisista pelkistettyyn afrikkalaiskylään. Melkein oksetti ajatella sitä miten omahyväisesti tuli syötyä hotellin ravintolassa tai siemaillen olutta rantabaarissa hienoja maisemia katsellessa. Ihmiset porttien ulkopuolella eivät tulisi koskaan kokemaan samaa ja he eivät edes pystyisi unelmoimaan mistään sellaisesta, koska eivät tiedä millaista se on. Kylän köyhimmät vaikuttivat kuitenkin onnellisilta, koska yhteisöllisyys kylän sisällä oli käsin kosketeltavissa. Yksi upea kokemus oli myös viimeisenä iltana, kun menimme nukkumaan lauantaina jo ilta yhdeksän aikoihin (ei tule tavaksi). Yhtäkkiä läheltä majapaikkamme pihaa tai siis oikeastaan kylän keskustasta alkoi kuulumaan lasten laulamista, rumpujen soittoa ja kohta lauluun yhtyivät kaikki kyläläiset. En osaa edes kuvailla miten upean kuuloista tuo kyseinen musisointi oli, tuntui kuin olisi päässyt keskelle afrikkalaisten kyläjuhlaa vaikkakin musisointia tuli kuunneltua sängyssä makoillen. Siinä sitä sitten yritti saada unen päästä kiinni kuunnellessa rumpujen pauketta ja afrikkalaisten perinteisiä lauluja, toivottavasti seuraavalla kerralla pääsisi myös itse mukaan kyläläisten juhliin.

(Niin ja blogini nimi on nykyaan muuttunut swahilista chichewan kielelle: "lero, dzulo ja m'mawa" tarkoittaa edelleen suomeksi "tanaan, eilen ja huomenna")